KKO/2020/49
2020 false KKO:2020:49 A oli noin 23 vuotta perittävän kuoleman jälkeen jättänyt perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen maistraattiin tallettamista varten. A:n osuus kuolinpesästä oli tämän jälkeen ulosmitattu hänen velkojensa suoritukseksi. A:n valitettua ulosmittauksesta käräjäoikeus katsoi A:n ryhtyneen kuolinpesään siten, ettei hän ollut voinut enää pätevästi luopua perinnöstä suhteessa velkojiinsa. Käräjäoikeus hylkäsi A:n ulosottovalituksen. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.
Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kysymys siitä, oliko A voinut velkojia sitovasti luopua perinnöstä, oli käsillä olleissa olosuhteissa niin epäselvä, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. (Ään.) OK 25 a luku 11 § 1 mom 1 kohta OK 25 a luku 11 § 1 mom 3 kohta UK 4 luku 81 § 1 mom 3 kohta PK 17 luku 2 a § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Pirkanmaan käräjäoikeuden päätös 10.12.2018 nro 18/43472, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 1.3.2019 nro 183 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.
Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ida-Sofia Mäki ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Mikkonen, Rita Melartin ja Vilja Hahto.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa.
Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan ja hänen ulosottovalituksessaan esittämänsä vaatimus ulosmittauksen kumoamisesta hyväksytään.
Ulosottomies antoi pyydetyn lausuman.
Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. Ulosottomies on 20.6.2018 tekemällään päätöksellä ulosmitannut A:n osuuden tämän 11.7.1993 kuolleen isän kuolinpesässä A:n velkojen maksamiseksi.
Kysymyksenasettelu 7. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt pääasiaratkaisua koskevia muutosvaatimuksia asiassa, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Näin ollen Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ulosottovalituksen hylkäämistä koskevaan käräjäoikeuden ratkaisuun. Korkein oikeus katsoo, että jatkokäsittelyluvan edellytyksiä on tässä asiassa perusteltua tarkastella muutosperusteen ja ennakkoratkaisuperusteen kannalta.
Jatkokäsittelyluvan edellytykset 8. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Säännöksen sanamuoto viittaa matalaan lupakynnykseen, joten lupa tulee myöntää jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan, jollei kysymys ole saman pykälän 2 momentissa tarkoitetulla tavalla yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta. Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (esimerkiksi KKO 2019:101, kohta 8 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).
Perintöön ryhtyminen tehokkaan luopumisen esteenä 10. A:n pesäosuuden ulosmittausajankohtana voimassa olleen ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdan (705/2007) mukaan velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei saa ulosmitata, jos velallinen osoittaa, että hän on perittävän kuoleman jälkeen jättänyt perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen kotipaikkansa maistraattiin tallettamista varten. Voimassa oleva säännös (1141/2019) vastaa toimivaltaista viranomaista koskevaa muutosta lukuun ottamatta aiempaa säännöstä.
Arviointi tässä asiassa 14. Oikeudenkäynnissä esitettyjen tietojen valossa A:n edesmenneen isän kuolinpesä on perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen jättämisen aikaan ollut edelleen jakamatta ja pesän omaisuus on ollut lesken hallinnassa. Kuolinpesän hoitajan tehtävässään A on huolehtinut ainoastaan kuolinpesän vuosittaisen veroilmoituksen laatimisesta leskeltä saamiensa tietojen perusteella.
Päätöslauselma Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.
Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan viivytyksettä jatkettava valituksen käsittelyä.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen (eri mieltä), Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi.
Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Koponen:
Katson että enemmistön ratkaisussa on annettu selvästi liian vähäinen painoarvo perintötapahtuman ja perinnöstä luopumisilmoituksen välillä kuluneelle poikkeuksellisen pitkälle ajalle. Vaikka perinnöstä luopumiselle ei ole säädetty nimenomaista määräaikaa, kysymyksessä oleva yli kahdenkymmenen vuoden viive on otettava olennaisena seikkana arvioinnissa huomioon. Se vaikuttaa sekä näytön arviointiin muutoksenhakijan tarkoituksista että perintöoikeutta koskevan säännöskokonaisuuden johdonmukaiseen tulkintaan.
Perintökaaren 16 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan perinnönsaajan on saatettava oikeutensa voimaan viimeistään kymmenen vuoden kuluttua perittävän kuolemasta. Tämän määräajan umpeen kuluminen johtaa perintöoikeuden vanhentumiseen eikä sanottua määräaikaa voida millään tavoin jatkaa.
Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan perillisen on otettava perintö vastaan saattaakseen perintöoikeutensa voimaan. Tulkinta pykälän 2 momentin tarkoittamista toimista, jotka merkitsevät perinnön vastaanottamista, ei välttämättä ole täysin yhtenevä perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisten perintöön ryhtymistä koskevien tointen kanssa. Säännösten tavoitteet ja niillä suojattavat intressit ovat erilaiset (Aulis Aarnio - Urpo Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, 6. p. 2016, s. 729-730 ja Urpo Kangas: Oikeustapauskommentaari KKO 2003:95, KKO:n ratkaisut kommentein II 2003, 2004, s. 295-296).
Säännöksissä käytetty samanlainen sanamuoto ja niiden muodostaman kokonaisuuden johdonmukaisuus kuitenkin edellyttävät, ettei niiden tulkintaa ole perusteltua varsin ratkaisevalla tavalla eriyttää.
Myöskään oikeuskäytännöstä ei voida tehdä enemmistön kantaa tukevia johtopäätöksiä. Ratkaisun KKO 2003:95 perusteluissa todetaan kysymyksessä olleen tavanomainen ja välttämätön vainajan asioiden hoito, johon perinnöstä luopuja oli äitinsä lähimpänä omaisena ryhtynyt ja mihin hänellä oli ollut velvollisuuskin ryhtyä. Pelkästään hoitamalla näitä asioita, kuten järjestämällä hautajaiset ja perunkirjoituksen tai hoitamalla välttämättömiä pankkiasioita taikka muita pesän omaisuutta koskevia juoksevia asioita, hän ei ollut Korkeimman oikeuden mukaan menetellyt tavalla, joka olisi osoittanut tahtoa vastaanottaa perintö eikä hän siten ollut ryhtynyt pesään.
Ratkaisussa kysymyksessä olleessa asiassa luopuminen tapahtui noin kahden ja puolen kuukauden kuluttua perittävän kuolemasta. Selvänä voitaneen pitää myös sitä, ettei osallistuminen perunkirjoitukseen merkinnyt pesään ryhtymistä sellaisessa tilanteessa, jossa henkilö oli jo tuossa samassa perunkirjoitustilaisuudessa ilmoittanut luopumisestaan perinnöstä.
Ratkaisussa KKO 2005:98 on puolestaan Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun kohteena ollut perinnöstä luopumisen jälkeen tapahtuneiden toimenpiteiden mahdollinen luonne keinotekoisena järjestelynä ulosotossa.
Tässä asiassa A on luopunut perinnöstä pitkälti edellä mainitun perintöoikeuden vanhentumista koskevan kymmenen vuoden määräajan jälkeen. Mikäli hänen ei katsota ottaneen perintöä vastaan tuon määräajan kuluessa, hän on tämän vuoksi menettänyt perintöoikeutensa. Oikeuskäytännössä ratkaisussa KKO 1987:99 otetun tulkinnan mukaan sanottu määräaika koskee myös sijaisperillistä eli sitä, jolle perintö menee siinä tapauksessa, että perillinen on laiminlyönyt perinnön vastaanottamisen.
Siten myös sijaisperillisen oikeus perintöön vanhentuu, jos ensisijainen perillinen ei ole kymmenessä vuodessa ottanut perintöä vastaan. Oikeusvarmuuden kannalta olisi epätyydyttävää, jos sijaisperillisen olisi nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa aina turvauduttava perintökaaren 16 luvun 1 §:n 2 momentin mukaiseen oikeussuojakeinoon saadakseen määräajan kuluessa selvyyden siitä, onko ensisijainen perillinen ottanut perinnön vastaan vai ei. On perusteltua edellyttää perijältä huomattavasti ripeämmin kannanottoa siihen, ottaako hän perinnön vastaan vai luopuuko siitä.
Enemmistön ratkaisusta poikkeavaa kantaa puoltavat myös asian selvittämismahdollisuuksia koskevat argumentit. Oikeusvarmuuteen liittyvä yleinen tavoite on pyrkimys näytönvaraisten kysymysten ripeään ratkaisemiseen myös sen vuoksi, että ajan kuluminen vaikeuttaa näytön esittämistä ja näytön luotettavaa arviointia. Perustelujen kohdassa 14 lausutusta osin poiketen katson, että asiassa on varsin rajalliset edellytykset ylipäätään arvioida sitä, mitä toimia A on mahdollisesti tehnyt kuolinpesässä kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana.
Arvioitaessa A:n tahdonmuodostusta mikään ei viittaa siihen, ettei hän olisi tarkoittanut ottaa perintöä vastaan. Lesken hallintaoikeus on asiassa ollut luonnollinen peruste pesän jakamattomuudelle. Toimiminen kuolinpesän asioiden hoitamisessa tukee selvästi sitä näkemystä, että A:n tarkoituksena on ollut ottaa perintö vastaan. Toisin kuin ratkaisun KKO 2003:95 tilanteessa tässä asiassa ei ole kysymys välittömästi perittävän kuolemaa seuranneista kiireellisistä toimenpiteistä. Tämän asian olosuhteissa ei ole kysymys kohdassa 16 tarkoitetusta tavanomaisesta ja välttämättömästä asioiden hoitamisesta. Merkityksettömänä ei voida pitää sitäkään, että A on myös perintöverotuksessa hyväksynyt sen, että hän on tullut käsitellyksi perinnön saajana.
Edellä lausutuilla perusteilla katson, että käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen oikeellisuutta ei ole asiassa aihetta epäillä. Ennakkoratkaisuintressiä asiaan saattaa liittyä, mutta hovioikeus on voinut tapauksen olosuhteissa katsoa, ettei myöskään lain soveltamisen kannalta ole tärkeää myöntää jatkokäsittelylupaa. Näin ollen pysytän hovioikeuden päätöksen.