§:n 1 momentissa rajataan muutoksenhakuoikeutta hovioikeuden ratkaisusta siten, että valittamista varten on pyydettävä Korkeimmalta oikeudelta valituslupa, jos valitus koskee hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaa asiaa tai tällaisen asian yhteydessä antamaa ratkaisua. Saman pykälän 2 momentin mukaan asiassa, jonka hovioikeus on ratkaissut ensimmäisenä oikeusasteena, haetaan muutosta valituslupaa pyytämättä.
§:n 1 momenttia koskevan hallituksen esityksen perusteluissa on voimassa ollutta oikeustilaa kuvattu siten, että valituslupaa on vaadittu haettaessa muutosta hovioikeuden ratkaisuun, jonka se on antanut sinne muutoksenhakuteitse saatetun pääasian käsittelyn yhteydessä ja joka koskee esimerkiksi poissaolleelle todistajalle tai asianosaiselle tuomittua uhkasakkoa tai hovioikeuden ensiasteena määräämää pakkokeinoa (HE 9/2005 vp s. 21). Tämä oikeustila on ollut tarkoitus muutoksenkin jälkeen säilyttää. Perusteluissa on lisäksi viitattu siihen, että oikeuskäytännössä on täsmennetty, mitkä ovat lainkohdassa tarkoitettuja liitännäiskysymyksiä, joihin annetusta hovioikeuden ratkaisusta valittamiseksi tarvitaan valituslupa (HE 9/2005 vp s. 6). Tulkinnan lähtökohdat 13. Tässä asiassa on kysymys hovioikeuden ensiasteena tekemästä ratkaisusta, johon on muutoksenhakukeinoksi säädetty kantelu. Asiassa on tulkinnanvaraista se, onko
§:n 1 momentin säännöstä sovellettava sanamuotonsa mukaisesti siten, että valituslupa edellytetään vain valittamista varten, vai voidaanko säännöstä tulkita laajentavasti siten, että myös kantelun tekeminen hovioikeuden noutopäätöksestä edellyttää valituslupaa. 14.
§:n 1 momentin mukaan valituslupa on tarpeen haettaessa muutosta hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaan asiaan valittamalla. Lainkohdassa ei mainita erikseen kantelua eikä sitä ole kirjoitettu siten, että kantelun voitaisiin muutoin katsoa kuuluvan sen soveltamisalaan lain kirjoitusasun perusteella. Valitusluvan edellyttäminen myös kantelun osalta ei näin ollen ole lain sanamuodon mukaista.
§:n 1 momentti on tarkoitettu muutoksenhakua Korkeimpaan oikeuteen koskevaksi pääsäännöksi. Lakia tulkittaessa on perinteisesti ollut sallittua tulkita laissa ilmaistua pääsääntöä laajentavasti.
§:n 1 momentti täyttäisi mainitun lailla säätämisen vaatimuksen. Eduskunnan perustuslakivaliokunta ei ole pitänyt yleisissä tuomioistuimissa sovellettavaa valituslupajärjestelmää sinänsä perustuslain vastaisena. Valiokunta on useaan otteeseen arvioinut samansuuntaisesti valituslupajärjestelmää säädettäessä rajoituksia muutoksenhakuoikeuteen (ks. esim. PeVL 35/2002 vp, 33/2012 vp, 68/2014 vp ja 50/2018 vp).
§:n 1 momentissa edellytetään valituslupaa hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaiseman asian yhteydessä antamasta ratkaisusta valittamista varten. Muita tällaisia säännöksiä ovat esimerkiksi oikeudenkäynnistä markkinaoikeudessa annetun lain 7 luvun 4 §, lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 42 §:n 3 momentti ja rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain 37 §. Kunkin säännöksen yhteydessä on lainvalmistelussa edellytettävällä harkinnalla erikseen arvioitu niitä oikeusturvan ja muutoksenhaun kannalta painavia perusteita, jotka oikeuttavat rajoittamaan lähtökohtaista muutoksenhakuoikeutta. Säännösten poikkeusluontoisuuden vuoksi ei ole perusteltua tehdä niistä laintulkintaa ohjaavaa ja muutoksenhakuoikeutta kaventavaa yleistystä. 23.
§:n 1 momentti rajoittaa perustuslaissa turvattua oikeutta muutoksenhakuun. Tällaisen perusoikeuden rajoituksen tulee ilmetä laista täsmällisesti ja tarkkarajaisesti. Kantelua ei kuitenkaan ole ilmaistu laissa muutoksenhakukeinona, joka edellyttää Korkeimmassa oikeudessa valituslupaa. Lain sanamuotoa laajentavan tulkinnan tueksi ei näin ollen voida osoittaa säännöstä, joka perusoikeuden rajaukselta vaadittavalla täsmällisyydellä ilmaisee, että valituslupaa koskeva edellytys koskee myös kantelua. Korkeimman oikeuden aikaisempi ratkaisukäytäntö 24. Kuten edellä kohdassa 12 on tarkemmin selostettu,
§:n 1 momentin muutoksella ei ollut tarkoitus muuttaa aiemmin vallinnutta oikeustilaa. Kysymys siitä, mitkä ovat sellaisia lainkohdassa tarkoitettuja liitännäiskysymyksiä, joita koskevista hovioikeuden ratkaisuista tarvitaan valituslupa valittamista varten, ratkeaisi tuolloin noudatetun oikeuskäytännön perusteella. 25. Korkein oikeus on useissa ennakkopäätöksissään katsonut, että hovioikeudessa sinne valitusteitse saatetun asian yhteydessä pääasiaan liittyvässä tai sivukysymyksessä ensimmäisenä oikeusasteena tehtyihin ratkaisuihin haetaan muutosta valituslupaa pyytämällä, kuten
§:n 1 momentti edellyttää. Ratkaisut ovat koskeneet muun muassa ulosottomenettelyn väliaikaista keskeyttämistä velkajärjestelyasiassa (KKO 1999:106), hovioikeudessa vireillä olleeseen rikosasiaan liittyvää vakuustakavarikkohakemusta (KKO 2002:22), hovioikeuden ennen pääasian ratkaisemista tekemää päätöstä todistelukustannusten korvaamisesta (KKO 2002:6 ja KKO 2002:77) sekä oikeudenkäyntiavustajan korvausvastuuta hovioikeuskuluista ja esiintymiskieltoa hovioikeudessa käsiteltävänä olevassa asiassa (KKO 2001:55 ja KKO 2006:27).
§:n 1 momentin mukaisesti valittamalla, jos Korkein oikeus myöntää valitusluvan. Mainitusta ratkaisukäytännöstä ei ole saatavissa tukea sille käsitykselle, että todistajan olisi haettava valituslupaa
§:n 1 momentin mukaisesti voidakseen saada kantelun tutkituksi. Lain sanamuotoa laventava tulkinta merkitsisi näin ollen muutosta tähän ratkaisulinjaan. Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa 29. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:ssä noudettavaksi määrätylle todistajalle on säädetty muutoksenhakukeinoksi kantelu. Kuten edeltä kohdasta 11 ilmenee, tarkoituksena on ollut säätää henkilön toimintavapauteen puuttuvan noutomääräyksen osalta joustava muutoksenhakukeino, jolla valituksen tapaan voidaan riitauttaa tuomioistuimen ratkaisun perusteet niin oikeudellisilla kuin tosiasioita koskevilla perusteilla. 30.
§:ssä säädetään siitä, että hovioikeuden ratkaisusta valittamista - ei siis kantelua - varten on pyydettävä Korkeimmalta oikeudelta valituslupa. Kantelun joustavuus muutoksenhakukeinona ilmenee siten, että sen tekemiselle ei ole säädetty määräaikaa eikä muita valitukselle usein ominaisia edellytyksiä, kuten tyytymättömyyden ilmoittamista käräjäoikeuden ratkaisuun tai valitusluvan saamista hovioikeuden ratkaisusta valittamista varten. Korkein oikeus ei ole aikaisemmin arvioinut sitä, voidaanko valituslupaa koskevaa säännöstä soveltaa myös kanteluihin. Edellä kuvatuissa ennakkopäätöksissä on ollut kysymys siitä, edellyttääkö valittaminen hovioikeuden ratkaisusta valituslupaa, tai siitä, haetaanko hovioikeuden ratkaisuun muutosta valituslupaa pyytämällä vai kantelulla.
§:n 1 momentissa tarkoitetusta valituksesta. Asiassa ei ole ilmennyt perusteita laajentaa lakia tulkitsemalla valitusluvan käyttöalaa pääasiaa muutoksenhakuasteena käsitelleen hovioikeuden ensiasteena antamaa noutomääräystä koskevaan kanteluun. Päätöslauselma Päätöksestä, jolla hovioikeus on määrännyt todistajan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 62 §:n 1 momentin nojalla noudettavaksi, saadaan kannella Korkeimpaan oikeuteen valituslupaa pyytämättä. Asia siirretään viisijäsenisen jaoston käsiteltäväksi. Asian ovat ratkaisseet vahvennetussa jaostossa presidentti Tatu Leppänen (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela (eri mieltä), Pekka Koponen (eri mieltä), Ari Kantor (eri mieltä), Jarmo Littunen, Mika Huovila, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo (eri mieltä), Lena Engstrand ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Essi Kinnunen. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Uusitalo: Kysymyksenasettelu Todistajan noutoa koskevalla määräyksellä turvataan oikeudenkäynnin järjestämistä. Sitä käytetään useimmiten tilanteessa, jossa todistaja on ilman laillista estettä jäänyt saapumatta istuntoon. Jollei todistajaa saada heti noudetuksi istuntoon, hänet voidaan määrätä noudettavaksi myöhemmin pidettävää istuntoa varten. Vapaudenmenetys saa kuljetusaikoineen kestää enintään viisi vuorokautta. Tällaiseen noutomääräykseen ei saa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n mukaan erikseen hakea muutosta, mutta noudettavaksi määrätty todistaja saa kannella päätöksestä. Lisäksi säädetään, että kantelulle ei ole määräaikaa ja että kantelu on käsiteltävä kiireellisesti. Lainkohdassa ei ole säädetty mitään muuta kanteluasian käsittelemisestä. Nykyinen muutoksenhakusäännös on säädetty todistelulainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä. Aikaisemman lain (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 42 §) mukaan todistajan muutoksenhakukeinona oli valitus. Lainmuutoksen esitöissä (HE 46/2014 vp s. 122) ei ole käsitelty tilannetta, jossa noutomääräyksen antaa hovioikeus. Perusteluista ei ilmene, mitä kantelun säätäminen muutoksenhakukeinoksi valituksen asemesta mahdollisesti merkitsee muutoksenhakuasian käsittelemiselle Korkeimmassa oikeudessa. Muutoksenhakukeinon valinnasta todetaan vain, että ”kun noutomääräys kohdistuu henkilön toimintavapauteen ja noudettava voidaan ottaa säilöön enintään viideksi päiväksi, kantelu joustavana muutoksenhakukeinona on perusteltu”. Lainmuutoksen perusteluista ei ilmene, että tarkoituksena olisi ollut siirtää todistajan muutoksenhakemus pois siihen aiemmin sovelletun valituslupajärjestelmän piiristä. Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdassa 11 todetulla tavalla kysymyksessä on niin sanottu prosessuaalinen kantelu, joka sisällöltään ja oikeusvaikutuksiltaan rinnastuu valitukseen. Prosessuaalisen kantelun käsittelemisestä ei ole nimenomaisia säännöksiä oikeudenkäymiskaaren 30 luvussa, jossa säädetään säännönmukaisesta muutoksenhausta hovioikeudesta Korkeimpaan oikeuteen. Prosessuaalista kantelua ja sen mahdollisia erityispiirteitä ei ole muutoinkaan otettu huomioon muutoksenhakua koskevassa sääntelyssä. Lainsäädäntöuudistusten yhteydessä muutoksenhakua Korkeimpaan oikeuteen on käsitelty vain yhtäältä valituksen ja toisaalta ylimääräisen muutoksenhaun kannalta. Tässä tapauksessa noutomääräyksen on antanut rikosasiaa muutoksenhakuasteena käsitellyt hovioikeus. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n nojalla on selvää, että hovioikeuteen noudettu todistaja saa kannella noutopäätöksestä Korkeimpaan oikeuteen. Nimenomaisten säännösten puuttuessa on kuitenkin epäselvää, minkä menettelysäännösten mukaan tällaista varsinaisiin muutoksenhakukeinoihin kuuluvaa prosessuaalista kantelua on käsiteltävä Korkeimmassa oikeudessa. Vahvennetun jaoston ratkaistavana on se, koskeeko Korkeimmassa oikeudessa yleensä noudatettava valituslupajärjestelmä myös todistajan noutomääräyksestä tehtyä kantelua, kun määräyksen on antanut pääasiaa muutoksenhakuasteena käsitellyt hovioikeus. Muu prosessuaalista kantelua koskeva sääntely Todistelulainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 46/2014 vp s. 122) on viitattu siihen, että prosessuaalinen kantelu on oikeusturvakeinona myös esimerkiksi pakkokeinolain mukaisissa vangitsemisasioissa ja konkurssilain mukaisessa painostusvankeudessa. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 69 §:n, pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 2 momentin ja konkurssilain 4 luvun 11 §:n 5 momentin kantelusäännökset ovat täysin yhdenmukaiset. Vangitun kantelua koskevaa pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 2 momenttia ei ole lakia säädettäessä arvioitu siltä kannalta, miten kanteluasiaa tulee käsitellä muutoksenhakutuomioistuimessa ja erityisesti Korkeimmassa oikeudessa. Menettelykysymyksiä ei ole käsitelty myöskään aikaisemmin voimassa olleiden pakkokeinolain (450/1987) 1 luvun 27 §:n ja rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 30 §:n (110/1960) esitöissä. Prosessuaalisen kantelun käyttöä muutoksenhakukeinona pakkokeinoasioissa on perusteltu kantelun käsittelyn nopeudella. Hallituksen esityksessä esitutkintaa ja pakkokeinoja rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi (HE 14/1985 vp s. 58) lausuttiin, että ”kantelumahdollisuutta voidaan pitää vangitun oikeusturvan kannalta riittävänä, koska hänellä on oikeus saada kysymys vangittuna pitämisestä tuomioistuimen uudelleen tutkittavaksi sekä ennen syytteen käsittelyä että sen käsittelyn alettua kahden viikon väliajoin. Valittaminen muutoksenhakutuomioistuimeen ja asian käsittely siellä vie kiireellisenäkin yleensä vähintään saman ajan.” Mielentilatutkimukseen määrätyn kanteluoikeudesta säädettiin oikeudenkäymiskaarta muutettaessa (244/2006) viitaten siihen, että käytännössä useimmat mielentilatutkimukseen määrätyt ovat vangittuina ja kantelumahdollisuus vastaa pakkokeinolaissa olevaa menettelyä (HE 271/2004 vp s. 65-66). Esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön uudistamista koskeneessa hallituksen esityksessä kanteluasian käsittelemistä on kuvattu viittauksilla Korkeimman oikeuden ratkaisuihin KKO 1995:180 ja KKO 1998:30 (HE 222/2010 vp s. 260). Esityksestä annetussa lakivaliokunnan mietinnössä on todettu, että valtaosassa pakkokeinoja on kysymys tarpeesta saada haitallinen pakkokeino poistettua ja että rikosprosessin edetessä pakkokeinon voimassaolo lakkaa joka tapauksessa (LaVM 44/2010 vp s. 21). Konkurssilainsäädäntöä muutettaessa (1027/1993) painostusvankeuteen määrätyn velallisen muutoksenhakukeinoksi säädettiin aiemman valituksen asemesta kantelu. Hallituksen esityksessä (HE 216/1993 vp s. 9) tätä perusteltiin sillä, että käytännössä valitusta ei ehditty ratkaista kahden kuukauden painostusvankeuden aikana, jolloin muutoksenhakuoikeus menetti merkityksensä. Lisäksi eduskunnan oikeusasiamies oli pitänyt tärkeänä, että painostusvankeuteen määrätylle turvataan mahdollisuus saada alioikeuden päätös painostusvankeutensa aikana ylemmän tuomioistuimen ratkaistavaksi. Valituslupajärjestelmä perustuslain kannalta Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus hakea muutosta turvataan lailla. Lakivarauksella määritetään sääntelytaso, ja se sisältää lainsäätäjään kohdistuvan velvoitteen huolehtia tarvittavien oikeusturvasäännösten antamisesta. Korkeimmassa oikeudessa kattava valituslupajärjestelmä on ollut käytössä jo vuodesta 1980 alkaen. Perustuslakivaliokunta on useissa lausunnoissaan todennut, että valituslupajärjestelmä täyttää perustuslain 21 §:n sekä Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten vaatimukset (esim. PeVL 35/2002 vp s. 3, PeVL 4/2010 vp s. 4, PeVL 33/2012 vp s. 4). Valituslupakynnystä ei ole pidetty perustuslain 21 §:n 2 momentin vastaisena muutoksenhakuoikeuden rajoituksena myöskään niissä muutoksenhakutilanteissa, joissa Korkeimmalta oikeudelta haetaan muutosta ensimmäisen tuomioistuinasteen antamaan ratkaisuun, kun siihen on oikeusturvan ja muutoksenhaun kannalta riittävät perusteet (PeVL 68/2014 vp s. 2-4). Perustuslakivaliokunta on käsitellyt laajasti perustuslain 21 §:n ja valituslupajärjestelmän suhdetta lausunnossaan hallintolainkäytön kokonaisuudistuksesta, jonka myötä myös korkeimmassa hallinto-oikeudessa siirryttiin yleiseen valituslupajärjestelmään (PeVL 50/2018 vp s. 4-6). Perustuslain kannalta tärkeäksi katsottiin se, että muutoksenhakujärjestelmä kokonaisuudessaan turvaa oikeusturvan ja että järjestelmä perustuu yhtenäiseen ja johdonmukaiseen arvioon perustellun oikeussuojan tarpeesta. Perustuslakivaliokunnan mukaan valituslupajärjestelmä tukee osaltaan perustuslain 21 §:n tavoitteita oikeusturvajärjestelmän toimivuudesta ja asioiden tehokkaasta ja viivytyksettömästä käsittelystä. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun muutoksenhakusäännökset Säännönmukaisesta muutoksenhausta hovioikeudesta Korkeimpaan oikeuteen säädetään oikeudenkäymiskaaren 30 luvussa, ja ainoa siinä mainittu muutoksenhakukeino on valitus. Luvun 1 §:n mukaan hovioikeuden tuomioon tai päätökseen haetaan muutosta valittamalla. Hovioikeuden ratkaisusta valittamista varten on luvun 2 §:n 1 momentin mukaan pyydettävä valituslupa, jos valitus koskee hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaa asiaa tai tällaisen asian yhteydessä antamaa ratkaisua. Valituslupavaatimuksesta poiketaan ainoastaan 2 §:n 2 momentissa mainitussa tilanteessa, jossa hovioikeus on ratkaissut pääasian ensimmäisenä oikeusasteena.
§:n nykyinen sanamuoto perustuu lainmuutokseen (laki 666/2005), jonka yhteydessä pykälän kirjoitustapaa täsmennettiin vastaamaan oikeuskäytännössä tehtyjä tulkintoja valituslupavaatimuksen ulottuvuudesta. Kaikkiaan kyseisen lainsääntöuudistuksen tavoitteena oli kehittää niin varsinaista muutoksenhakua kuin ylimääräistäkin muutoksenhakua siten, että Korkein oikeus pystyisi entistä paremmin keskittymään päätehtäväänsä eli antamaan oikeuskäytäntöä ohjaavia ennakkopäätöksiä (HE 9/2005 vp s. 9). Hallituksen esityksessä ei ole viitteitä siitä, että valitusta ja siihen muutoksenhakukeinona rinnastuvaa kantelua olisi tarkoitus käsitellä eri tavoin. Mainitussa lainkohdassa puhuttiin aiemmin muutoksen hakemisesta hovioikeuden tuomioon tai päätökseen, eikä esitöistä ilmene, että sanan valitus käyttämisellä olisi tarkoitettu jotakin asiallista muutosta sääntelyyn. Määräys todistajan noutamisesta hovioikeuteen on pääasian käsittelemisen yhteydessä annettu prosessuaalinen ratkaisu. Silloinkin, kun oikeudenkäynnin aikana tehdystä päätöksestä saa erityissäännöksen tai tuomioistuimen määräyksen perusteella hakea erikseen muutosta, valitusluvan tarpeellisuus määräytyy
§:n 1 momentin mukaan sen perusteella, käsitteleekö hovioikeus pääasiaa muutoksenhakuasteena vai ensimmäisenä oikeusasteena. Merkitystä ei ole esimerkiksi sillä, että päätös kohdistuu johonkin muuhun kuin jutun asianosaisiin. Oikeuskäytännössä on edellytetty valituslupaa myös haettaessa muutosta vasta hovioikeudessa esiin tulleita kysymyksiä koskeviin päätöksiin, jotka ovat koskeneet hovioikeuden muutoksenhakuasteena käsittelemään pääasiaan liittyviä tai sivukysymyksenä ratkaistavia kysymyksiä (KKO 1999:106, KKO 2001:55, KKO 2002:6, KKO 2002:22, KKO 2002:77 ja KKO 2006:27). Kuten Korkeimman oikeuden päätöksen kohdassa 12 on todettu, lainkohtaa koskevissa perusteluissa esimerkkinä valituslupaa vaativasta liitännäiskysymyksestä on mainittu todistajalle tai asianosaiselle määrätty uhkasakko tai hovioikeuden ensiasteena määräämä pakkokeino (HE 9/2005 vp s. 21). Perustelulausumassa ei ole eritelty eri pakkokeinoja, joista toisiin muutosta haetaan kantelulla ja toisiin valituksella. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n mukaan Korkein oikeus saa myöntää valitusluvan ja siten ottaa ratkaistavakseen vain sellaisia muutoksenhakuasioita, joissa jokin lainkohdan edellytyksistä täyttyy. Tätä pääsääntöä tukevat muualla lainsäädännössä olevat säännökset, joiden mukaan valituslupa vaaditaan yleensä silloinkin, kun Korkein oikeus on ainoa muutoksenhakuaste, kuten lapsen palauttamista Haagin sopimuksen nojalla koskevissa asioissa (laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 42 § 3 mom.), eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa asioissa (laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä 37 §) ja eräissä markkinaoikeudessa käsiteltävissä asioissa (laki oikeudenkäynnistä markkinaoikeudessa 7 luvun 4 §). Edellä Korkeimman oikeuden päätöksen kohdassa 33 mainitut säilöönottoasiat muodostavat siten poikkeuksen asioiden muuten pääsääntöisestä käsittelyjärjestyksestä Korkeimmassa oikeudessa. Arviointi Muutoksenhakujärjestelmä on kokonaisuus, jolle voidaan myös perustuslain 21 §:n näkökulmasta asettaa johdonmukaisuutta, perustellun oikeussuojan tarpeellisuutta sekä tehokkuutta koskevia vaatimuksia. Oikeudenkäymiskaaressa varsin kattavaksi säädetty valituslupajärjestelmä on perustavaa laatua oleva tekijä sille, että Korkein oikeus voi täyttää ensisijaisen tehtävänsä lainkäyttöä ohjaavana ennakkopäätöstuomioistuimena. Myös Korkeimman oikeuden kokoonpanosäännösten uudistamisella on pyritty siihen, että voimavaroja voitaisiin kohdentaa aikaisempaa tarkoituksenmukaisemmin vaativampien asioiden käsittelyyn ja näin parantaa Korkeimman oikeuden mahdollisuuksia keskittyä päätehtäväänsä (HE 200/2017 vp s. 26). Kanteluinstituution edellä selostettu lainsäädäntöhistoria osoittaa, että tarkoituksena on ollut luoda prosessuaalisesta kantelusta valitusta nopeampi ja yksinkertaisempi muutoksenhakukeino. Tavoitteena on ollut luoda kevyt muutoksenhakumenettely erityisesti kiireellisiin, lyhytaikaista pakkokeinoa koskeviin asioihin, jollainen myös lyhyeen vapaudenmenetykseen johtava todistajan noutomääräys on. Mikäli katsotaan, että hovioikeuden muutoksenhakuasteena tekemät noutomääräykset eivät kuulu valituslupajärjestelmän piiriin, kantelusta muodostuu raskas muutoksenhakukeino. Kaikki kanteluasiat on tällöin niiden aiheellisuudesta riippumatta tutkittava täyslukuisessa, ennakkopäätösten antamista varten tarkoitetussa viiden jäsenen kokoonpanossa. Kuten edellä on todettu, laissa ei ole säännöksiä siitä, miten muutoksenhakuasiaa Korkeimmassa oikeudessa käsitellään, kun muutoksenhakukeinona on valituksen sijasta kantelu. Tulkintaa ei tule rakentaa vastakohtaispäätelmällä sen varaan, että oikeudenkäymiskaaren 30 luvun säännöksissä käytetään ilmaisua valitus. Perustellumpaa on pääsäännön mukaisesti ulottaa valituslupavaatimus koskemaan kantelua, joka niin ikään on varsinainen muutoksenhakukeino ja jonka käyttöala on lainmuutosten ja oikeuskäytännön myötä jatkuvasti laajentunut. Tätä tulkintaa puoltaa voimakkaasti muutoksenhakujärjestelmän perusrakenne. Perustuslain 21 §:n 2 momentin sääntelyvarauksen mukaisesti muutoksenhaun edellytyksistä ja muutoksenhakuasioiden käsittelemisestä säädetään muualla lainsäädännössä. Ratkaistavana olevassa asiassa on kysymys oikeudenkäymiskaaren aukollisten muutoksenhakusäännösten tulkinnasta. Liittymä perusoikeuksiin ei merkitse sitä, että muun muassa sääntelyn tarkoitusta ja johdonmukaisuutta koskevat tulkintaperusteet voitaisiin sivuuttaa (ks. KKO 2020:66, kohta 18 ja siinä mainitut ratkaisut). Edellä on yleisten laintulkintaperusteiden mukaisesti katsottu perustelluimmaksi tulkinta, jonka mukaan
§:ssä säädetty valituslupamenettely koskee yhdenmukaisesti varsinaista muutoksenhakua kaikista hovioikeuden toisena oikeusasteena ratkaisemista pääasioista ja tällaisen asian yhteydessä antamista ratkaisuista. Tämä tulkinta ei ole ristiriidassa perustuslain säännösten kanssa. Perusoikeusmyönteiseen laintulkintaan kuuluu lisäksi, että perusteltavissa olevista tulkintavaihtoehdoista valitaan perusoikeuden tarkoituksen toteutumista parhaiten edistävä tulkinta (PeVM 25/1994 vp s. 41). Perustuslain 21 §:n 2 momentin ytimenä on turvata muutoksenhaku, joka täyttää perustellun oikeussuojan tarpeen. Noutomääräyksellä puututaan todistajan henkilökohtaiseen vapauteen, mutta vapaudenmenetyksen enimmäisaika on verraten lyhyt. Tällaista päätöstä ei kuitenkaan voida pitää asian laadun ja oikeussuojan tarpeen kannalta merkityksellisempänä kuin pääasiassa annettavaa hovioikeuden tuomiota, jonka osalta valituslupa vaaditaan. Valituslupajärjestelmä ei ole valituskiellon kaltainen muutoksenhaun este, vaan ensi vaiheessa se määrittää asian käsittelyjärjestyksen. Oikeusturvan toteutumista arvioitaessa merkitystä on myös sillä, että valitusluvan myöntämisen perusteena voi olla paitsi ennakkopäätöskysymys myös tuomioistuimen virheellinen menettely tai muu painava syy. Oikeuskäytännössään Korkein oikeus on myöntänyt useita valituslupia vapauteen kohdistuvia pakkokeinoja koskevissa asioissa (mm. viime vuodelta KKO 2020:79, KKO 2020:67, KKO 2020:66, KKO 2020:36 ja KKO 2020:16). Useimmissa tapauksissa pakkokeino oli jo päättynyt ennen kuin muutoksenhaku tuli Korkeimmassa oikeudessa vireille taikka se päättyi muutoksenhakukäsittelyn aikana. Jotta muutoksenhakuoikeus ja mahdollisuudet ohjata lainkäyttöä voisivat toteutua myös lyhytkestoisiin pakkokeinoihin liittyvissä asioissa, Korkein oikeus on katsonut, että niihin ei sovelleta yleisenä prosessisääntönä olevaa vaatimusta oikeussuojan tarpeesta asian lopputulokseen nähden (KKO 2018:52 ja siinä viitatut ratkaisut). Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö ei osoita sellaisia painavia oikeusturvasyitä, joiden vuoksi valituslupaa koskevasta
§:n 1 momentin pääsäännöstä tulisi poiketa niissäkään tapauksissa, joissa muutosta haetaan hovioikeuden antamaan noutomääräykseen. Ottaen huomioon edellä esitetyt perustuslakivaliokunnan kannanotot perustuslain 21 §:ssä säädetyn perusoikeuden tarkoituksesta ja sisällöstä, myöskään perusoikeusmyönteinen laintulkinta ei edellytä toisenlaisen tulkintavaihtoehdon valitsemista. Näillä perusteilla katson, että oikeudenkäymiskaaren säännöksiä valituslupaperusteista ja -menettelystä tulee soveltaa myös kanteluun, joka koskee hovioikeuden päätöstä todistajan noutamisesta tuomioistuimeen. Oikeusneuvos Kantor: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Uusitalo. Oikeusneuvos Koponen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Kantor. Oikeusneuvos Jokela: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Koponen. Presidentti Leppänen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Jokela.
Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.