2021 false KKO:2021:58 Pakkokeinolain 4 luvun mukaisella yhteydenpitorajoituksella voidaan rajoittaa tutkintavangin yhdessäoloa kaikkien muiden tutkintavankien kanssa. (Ään.) PakkokeinoL 4 luku 1 § 1

§:n 1 momentin mukaan yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä. 11.

§:n perustelujen mukaan pykälän 1 momentissa säädettäisiin voimassa ollutta pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:n 3 momenttia vastaavasti, että tutkintavangin yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa (HE 222/2010 vp s. 261). Korkeimman oikeuden arviointi

1. Valituksessa on vaadittu käräjäoikeuden vangitsemispäätöksen toteamista perusteettomaksi siltä osin kuin määrätty yhteydenpitorajoitus on koskenut yleisesti kaikkia muita samassa yksikössä säilytettäviä tutkintavankeja. Vaatimuksen perusteena on esitetty se, että yhteydenpitorajoitus ei voi koskea lain sanamuodon mukaan yleisesti koko vankiyhteisöä vaan rajoituksessa on yksilöitävä ne tutkintavangit, joiden kanssa vangittu ei saa olla yhteydessä, eikä lain sanamuotoa voida tulkita laajentavasti rajoituksen kohteena olevan henkilön vahingoksi.
2. Korkein oikeus toteaa, että yhteydenpitorajoitusten sisältöä koskevaa sääntelyä

§:ssä on muutettu kieliasultaan aiempaan pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:ään nähden siten, että aiemman myös monikkomuodon sisältäneen ilmaisun sijaan pykälässä viitataan ainoastaan yksikössä yhdessäoloon tietyn tutkintavangin kanssa. Kieliasun muutoksesta huolimatta ei ole tulkinnanvaraista, että yhdessäoloa voidaan edelleen rajoittaa useamman kuin yhden tutkintavangin kanssa. Pykälän sanamuodon mukaan on siten mahdollista, että yhteydenpitorajoitus voidaan ulottaa koskemaan jokaista muuta vankiyhteisöön kuuluvaa tutkintavankia. Se, miten laajaksi yhteydenpitorajoitus voidaan kussakin konkreettisessa tilanteessa asettaa, riippuu pakkokeinolain 4 luvun 1 §:ssä säädettyjen yhteydenpidon rajoittamisen edellytysten täyttymisestä eli esitutkinnan ollessa kesken siitä, onko syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. 14.

§:ää ei siten voida pitää tulkinnanvaraisena sen suhteen, että yhteydenpitorajoitus voidaan luvun 1 §:n edellytysten täyttyessä ulottaa koskemaan jokaista muuta vankiyhteisöön kuuluvaa tutkintavankia, toisin sanoen kaikkia muita tutkintavankeja. Lainkohdassa ei kuitenkaan lähemmin säädetä siitä, millä tavalla yhteydenpitorajoituksen piiriin kuuluvat henkilöt on määriteltävä, kun edellä mainitut edellytykset yhteydenpidon rajoittamiselle koko vankiyhteisöön ovat olemassa.

1. Aiemman lain perustelujen (HE 263/2004 vp s. 234) mukaan silloin, kun rajoitus määrättäisiin koskemaan useampaa vankia, rajoitus pitäisi täsmentää riittävästi, jotta rajoituksen täytäntöönpano olisi mahdollista. Mikään perusteluissa ei ilmennä, että täsmentäminen tulisi tällöin tehdä esimerkiksi juuri jokainen nimeltä mainiten. Korkein oikeus katsoo, että lainkohdassa käytetty sana "tietty" viittaa siihen, että henkilöt on päätöksessä yksilöitävä siten, että rajoituksen täytäntöönpanemiseksi on selvää, keitä rajoitus koskee. Tällaista lain perusteluista tukea saavaa tulkintaa ei voida pitää sanan yleiskielisen merkityksen vastaisena. Siten silloin, kun rajoitus kohdistuu koko vankiyhteisöön, sen piiriin kuuluvat henkilöt voivat ilmetä myös päätöksestä, jossa kielletään yhteydenpito kaikkiin muihin säilytyspaikan tutkintavankeihin.
2. Yhteydenpidon rajoittamisen sisältöä ei ole ollut tarkoitus nykyisessä laissa muuttaa aiemmasta, mikä ilmenee useasta kohdin pakkokeinolakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 222/2010 vp). Lain yleisperusteluissa (s. 80-83) käsitellään nimenomaisesti aiemman pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:ään liittyneitä käytännössä esiin nousseita kysymyksiä, joista joidenkin katsottiin edellyttävän lainsäädännön muuttamista tai täydentämistä. Nyt esillä oleva yhteydenpidon rajoituksen sisältöä koskeva kysymys ei kuulunut näihin. Mahdollisiin muutoksiin ei viitata myöskään pakkokeinolain 4 luvun 1 ja 2 §:n perusteluissa, joissa esillä olevilta osin todetaan säädettävän voimassa ollutta lakia vastaavasti (s. 260-261).
3. Koko vankiyhteisöön kohdistuva yhteydenpidon rajoitus sisältää varsin voimakkaan puuttumisen rajoituksen kohteena olevan henkilön perus- ja ihmisoikeuksiin, ja tämänkaltaisen rajoitustoimen käytössä sääntelyn selkeyteen ja yksityiskohtaisuuteen liittyvät vaatimukset korostuvat. Pakkokeinolain sääntelyä tulkittaessa tuleekin ottaa huomioon tuomioistuimen velvollisuus valita perusteltavissa olevista tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien tarkoituksen toteutumista (erityisesti perusoikeuksien osalta ks. esim. PeVM 25/1994 vp s. 4), ja perusoikeuksien rajoitusedellytyksiin kuuluvien täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimusten huomioon ottaminen saattaa vaatia, että soveltamistilanteessa perusoikeuksia rajoittavia säännöksiä tulkitaan supistavasti.
4. Pidettäessä

§:n momentin sanamuotoa tulkinnanvaraisena sen suhteen, voidaanko koko vankiyhteisöön kohdistuvaa yhdessäoloa rajoittaa päätöksellä, jossa kielletään yhteydenpito muiden tutkintavankien kanssa, sanamuodon supistavaa tulkintaa puoltaisi se, jos päätös yleisesti muotoiltuna olisi omiaan laajentamaan rajoitusten kohteen ulottuvuutta. 19. Yhteydenpidon rajoitus on kuitenkin sekä yhteydenpidon rajoittamisen sisältöä koskevan

§:n että yhteydenpidon rajoittamisen edellytyksiä koskevan pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n mukaan mahdollista ulottaa jokaiseen muuhun tutkintavankiin. Yhteydenpitorajoituksen asettamiselle pakkokeinolain 4 luvun 1 §:ssä säädettyjen edellytysten on myös aina täytyttävä. Kaikkiin muihin tutkintavankeihin ulottuva rajoitus on mahdollista määrätä esitutkinnan ollessa kesken vain, jos on syytä epäillä, että mahdollisuus yhdessäoloon muiden tutkintavankien kanssa ilman näin kattavaa rajoitusta vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa ei myöskään saa 2 §:n mukaan rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä. Yhteydenpidon rajoituksen ulottuvuutta on kaikissa tilanteissa harkittava pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n edellytysten perusteella ja vähimmän haitan periaatetta noudattaen. 20.

§:n tulkinta edellä mainitulla, aiemman lain perusteluista ilmenevällä tavalla, jonka mukaan henkilöt on päätöksessä yksilöitävä siten, että rajoituksen täytäntöönpanemiseksi on selvää, keitä rajoitus koskee, ei merkitse perusoikeusmyönteisen tulkinnan vastaista säännöksen laajentavaa tulkintaa tutkintavangin vahingoksi.

1. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, että pakkokeinolain 4 luvun 1 ja 2 §:n mukaan määrätyssä yhteydenpitorajoituksessa voidaan rajoittaa tutkintavangin yhdessäoloa kaikkien muiden samassa yksikössä säilytettävien tutkintavankien kanssa. A:n valitus on siten perusteeton.
2. Valituksen perusteet huomioon ottaen asiassa ei ole tarpeen antaa lausuntoa siitä, onko yhteydenpitorajoituksen määräämiselle ollut tässä tapauksessa riittävät edellytykset. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor (eri mieltä), Jarmo Littunen (eri mieltä), Tuomo Antila, Päivi Hirvelä ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Heikki Kemppinen. Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Oikeusneuvos Littunen: Kantelua koskevassa Helsingin hovioikeuden päätöksessä on tulkittu enemmistön perustelujen kohdassa 11 selostettua vuoden 2014 pakkokeinolain perustelujen lausumaa aiempaa lakia vastaavasta sääntelystä niin, että sääntely on säilynyt tältä osin sisällöltään ennallaan. Tätä on myös valituslupahakemukseen annetussa vastauksessa pidetty keskeisenä perusteena sille tulkinnalle, että voimassa oleva laki mahdollistaisi yhteydenpidon rajoittamisen kaikkiin tutkintavankeihin, näitä mitenkään yksilöimättä. Edellä kuvattu, pääasiassa lakitekstiä toistava perustelulausuma ei sisällä tarkoitusta ehdotettujen rajoitusten sisällön pitämisestä ennallaan. Lausumassa todetaan aikaisempaa vastaavaksi ainoastaan uuden säännöksen ala eli se, mistä kaikista rajoituksista voidaan määrätä, mutta ei sitä, mikä rajoitusten varsinainen sisältö on. Yhteydenpitoa muihin vankeihin koskevien rajoitusten alakaan ei, perustelulausumassa esitetystä vastaavuudesta poiketen, ole pysynyt ennallaan. Voimassa olevan lain mukaan yhteydenpitorajoitus ei enää voi sisältää rajoituksia tutkintavangin yhdessäoloon vankeusvankien kanssa, toisin kuin vuoden 2006 lain mukaan. Myös yhteydenpitorajoituksen määräämisen todennäköisyyskynnystä alennettiin vuoden 2014 lailla. Kun aiemman pakkokeinolain 1 luvun 18 b §:n 1 momentissa rajoittamismääräyksen edellytyksenä oli perusteltu syy epäillä tutkintavankeuden tarkoituksen vaarantuvan, voimassa olevan lain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan riittää, että tätä on syytä epäillä. Ristiriidat ennallaan säilymistä koskevan perustelulausuman ja ehdotetun lakitekstin välillä heikentävät suuresti kyseisen, muutenkin yleisluonteisen, aikaisempaa lakia koskeneen perustelulausuman merkitystä voimassa olevan lain tulkintaperusteena. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on todettu, että laissa käytetyille ilmaisuille tulee yleensä antaa niiden yleiskielinen merkitys, jollei ilmaisulle ole laissa säädetty erityistä merkitystä tai muutoin ole perusteltua katsoa, että ilmaisua on käytetty erityisessä merkityksessä (KKO 2006:99, kohta 3). Lisäksi Korkein oikeus on todennut, että lain tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan. Kiellettyä on ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi (KKO 2020:2, kohta 21). Samassa kohdassa muistutetaan perustuslain 22 §:ssä asetetusta velvollisuudesta valita mahdollisista lain tulkintavaihtoehdoista ihmis- ja perusoikeudet parhaiten turvaava.

§:n 1 momentissa käytetylle sanalle "tietty" ei ole laissa säädetty erityistä merkitystä, eikä sitä voida pitää myöskään juridis-teknisenä ilmaisuna. Sana tarkoittaa yleiskielisen merkityksensä mukaan tiedossa olevaa ja jollain tavoin yksilöityä kohdetta. Vuoden 2006 lainmuutoksen perusteluissa on siis tuotu esiin, että yhteydenpitorajoitus olisi mahdollista kohdistaa koko vankiyhteisöön. Jo vankiyhteisön käsite on laissa määrittelemätön ja tulkinnanvarainen. Esitöistä ei myöskään ilmene, mistä syystä lakia voitaisiin tuolloin esitetyn sanamuotonsa ("tietyn" tai "tiettyjen") puolesta tulkita tällä tavalla. Perustelujen mukainen tulkinta tarkoittaisi käytännössä sitä, että rajoitus voisi kohdistua ennalta määrittelemättömään ja päivittäin vaihtelevaan ihmisjoukkoon. Yhteydenpitorajoitusten määrääminen on säädetty tuomioistuinten tehtäväksi, jotta tuomioistuimet voivat kontrolloida esitettyjen rajoitusperusteiden lainmukaisuutta. Jos hyväksytään tulkinta, että rajoitus voidaan määrätä koskemaan täysin yksilöimätöntä tutkintavankien joukkoa, hyväksytään samalla se, että tuomioistuimella ei useinkaan ole tosi¬asiallista mahdollisuutta tehdä lainmukaisuutta koskevaa arviota. Perus- ja ihmisoikeuksien rajoituksia koskevan sääntelyn on oltava täsmällistä ja tarkkarajaista. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään korostanut sitä, että perusoikeuksien rajoittamiseen liittyvä lailla säätämisen vaatimus koskee muun muassa lain seurausten ennakoitavuutta. Tältä kannalta sääntelyn on oltava riittävän selvää ja yksityiskohtaista. Ihmisoikeustuomioistuin ei ole pitänyt riittävänä esimerkiksi vankilan määräyksiä vankien puheluiden tallentamisesta, kun asianomaisesta määräyksestä ei käynyt selvästi ilmi, missä olosuhteissa puheluja voitiin valvoa, nauhoittaa ja säilyttää tai mitä menettelytapoja tähän liittyi. Sääntelyn puutteita korosti se, että oikeuskäytännössä puhelutallenteita oli katsottu voitavan säilyttää pitkiäkin aikoja (Doerga v. Alankomaat, 27.4.2004, kohdat 50-54). Samoin ihmisoikeustuomioistuin on korostanut vaatimusta perusoikeuksiin puuttuvan säännöksen selkeydestä ja tulkinnan ennakoitavuudesta vankilassa käytettyä niin sanottua tarkkailuhaalaria koskeneessa ratkaisussa (Lindström ja Mässeli v. Suomi, 14.4.2014, kohdat 63 ja 64). Enemmistön perustelujen kohdassa 8 kuvatun perustelulausuman mukaisesti tulkittuna kysymyksessä oleva yhteydenpidon rajoitus sisältää varsin voimakkaan puuttumisen rajoituksen kohteena olevan henkilön perus- ja ihmisoikeuksiin. Kuten lain perusteluissakin on todettu, rajoitus tarkoittaa usein ympärivuorokautista yksin olemista. Rajoitus voi myös käytännössä kestää pitkään. Tämänkaltaisen rajoitustoimen käytössä sääntelyn selkeyteen ja yksityiskohtaisuuteen liittyvät vaatimukset korostuvat. Totean johtopäätöksenäni, että

§:n 1 momentin säännöstä yhteydenpidon rajoittamisesta, joka kohdistuu yhdessäoloon tietyn kiinniotetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa, ei ole sanamuotonsa mukaan mahdollista tulkita siten, että rajoitus koskisi määrittelemättömästi kaikkia tutkintavankeja. Aiemman lain perusteluissa ilmaistu tulkinta olisi säännöksen sanamuodon vastakohta, eikä tällaista tulkintaa voida pitää hyväksyttävänä etenkään perus- ja ihmisoikeuksien rajoituksia koskevassa sääntelyssä. Tässä tilanteessa olennaista merkitystä ei voida antaa niille vastauksessa esitetyille väitteille, joiden mukaan nyt esitetty tulkinta johtaisi käytännön vaikeuksiin. Käräjäoikeuden muotoilemalle yhteydenpitorajoitukselle ei siten ole ollut laillisia perusteita. Oikeusneuvos Kantor: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Littunen.