KKO/2022/18

2022 false KKO:2022:18 Ulosottomies oli ulosmitannut A:n saamaa korvausta pysyvästä haitasta vastoin ulosottokaaressa säädettyä ulosmittauskieltoa. Ulosmitatut varat oli tilitetty A:n velkojille.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että A:lla oli ollut pätevä syy olla hakematta muutosta virheellisiin ulosmittauspäätöksiin. Hän ei siten ollut menettänyt oikeuttaan vahingonkorvaukseen vahingonkorvauslain 3 luvun 4 §:n perusteella.

Virheellisten ulosmittausten ja varojen tilittämisen seurauksena A:n velkojen määrä oli vähentynyt. Tästä huolimatta Korkein oikeus katsoi, että asian olosuhteissa A:n taloudellinen asema oli ulosmittausten vuoksi heikentynyt siten, että A:lle oli aiheutunut korvattavaa vahinkoa. (Ään.) VahL 3 luku 2 § VahL 3 luku 4 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa A vaati, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena vastoin ulosmittauskieltoa suoritetusta ulosmittauksesta aiheutuneesta vahingosta 5 071,90 euroa korkoineen.

Rikosasiassa annetulla tuomiolla rikoksentekijä oli tuomittu suorittamaan A:lle asianomistajana vahingonkorvausta viasta ja muusta pysyvästä haitasta. A oli hakenut tuomioon perustuen ulosottoa. Ulosottoviranomainen oli ulosmitannut kyseistä korvausta rikoksentekijältä, mutta varoja ei ollut tilitetty A:lle. Sen sijaan ulosottomies oli tehnyt neljä ulosmittauspäätöstä, jotka koskivat niin ikään ulosottovelallisena ollutta A:ta, ja oli 18 erässä tilittänyt varat A:n ulosottovelkojille noin kahden vuoden aikana.

Ulosmittauskiellon vastaisesti suoritettu ulosmittaus oli aiheuttanut A:lle vahinkoa, koska varat olisivat kuuluneet hänelle eikä A:lla ollut muita varoja, joilla velkoja olisi voitu lyhentää. A ei ollut myöskään jättänyt hakematta muutosta ulosottomiehen päätöksiin pätevättä syyttä. A oli voinut luottaa päätösten oikeellisuuteen, eikä hän ollut voinut vaikeasta aivovammastaan johtuen itse havaita ulosotossa tapahtunutta virhettä.

Valtio vaati kanteen hylkäämistä. Valtio myönsi, että ulosmittaus oli kohdistettu virheellisesti ulosmittauskiellon alaiseen omaisuuteen. Valtio katsoi, että A:lle ei kuitenkaan ollut aiheutunut vahinkoa, kun ulosmitatuilla varoilla oli lyhennetty A:n ulosottovelkoja. Tämän vuoksi korvauksen suorittaminen merkitsisi sitä, että A pääsisi korvauksen avulla aiempaa parempaan asemaan, koska A:lla olisi käytettävissä sama määrä varoja kuin ennen ulosmittausta, mutta hänen velkojensa määrä olisi kuitenkin vähentynyt.

Valtio kiisti A:n vaatimuksen myös sillä perusteella, että A oli menettänyt oikeuden korvaukseen, kun hän oli jättänyt pätevättä syyttä hakematta muutosta ulosmittauspäätöksiin.

Käräjäoikeuden tuomio 10.12.2018 nro 18/50926 Käräjäoikeus katsoi, että ulosottomies ei ollut noudattanut toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ulosmitatessaan A:lta hänelle tuomitun korvauksen ulosmittauskiellon vastaisesti.

A oli kuitenkin saanut tiedon ulosmittauspäätöksistä eikä hän ollut hakenut niihin muutosta. Asiassa ei ollut näytetty sellaista A:n oikeudellisessa toimintakyvyssä ollutta seikkaa, joka olisi estänyt häntä hakemasta muutosta pitkään jatkuneeseen viranomaisen virheelliseen menettelyyn. Kun A oli pätevättä syyttä jättänyt hakematta muutosta virheellisiin ulosmittauspäätöksiin, hän oli menettänyt oikeutensa vahingonkorvaukseen.

Käräjäoikeus totesi myös, että ulosmitatuilla varoilla oli lyhennetty A:n ulosottovelkoja. Ulosmitatut varat olivat siten tulleet A:n hyväksi. Vahingonkorvauksen tuomitseminen olisi saattanut A:n parempaan asemaan verrattuna tilanteeseen ennen ulosmittauksia. Virheelliset ulosmittaukset eivät olleet aiheuttaneet A:lle korvattavaa vahinkoa.

Käräjäoikeus hylkäsi A:n kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kari Laine.

Turun hovioikeuden tuomio 14.9.2020 nro 593 A toisti hovioikeudessa kanteessa esittämänsä vaatimuksen.

Hovioikeus katsoi, että A:lla oli ollut oikeus luottaa ulosottoviranomaisen tekemien päätösten lainmukaisuuteen. A:n ei ollut täytynyt ymmärtää, että häntä koskevat ulosmittauspäätökset olivat ilmeisellä tavalla lainvastaisia. Hovioikeuden arvion mukaan näissä olosuhteissa A:n oikeuserehdystä oli pidettävä anteeksiannettavana. Päätelmää puolsivat myös lääkärinlausunnosta ilmennyt A:n terveydentila ja toimintakyvyn alenema. A ei ollut pätevättä syyttä jättänyt hakematta muutosta ulosmittauspäätöksiin, joten hänellä oli oikeus vaatia vahingonkorvausta valtiolta.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion johtopäätöksen perusteluineen siitä, että A:lle ei ollut aiheutunut vahinkoa ulosottoviranomaisen virheellisestä menettelystä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tarja Huossa, Nora Viikari ja Juuso Lehtinen (eri mieltä). Esittelijä Elina Arnamo (mietintö).

Esittelijä lausui mietinnössään A:lle aiheutuneen vahingon osalta, että A:n varoista ja veloista laskettava taloudellinen asema ei ollut puhtaasti rahamäärien perusteella laskettuna heikentynyt ulosottomiehen virheellisen päätöksen johdosta. Ulosmitattujen varojen käyttäminen A:n velkojen suoritukseksi ei ollut kuitenkaan tullut hänen hyväkseen siten, että hän olisi vastaavasti vapautunut miltään osin muista pakollisista kustannuksista tai muista vastaavista taloudellisista rasitteista. A:lle oli vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelyn maksuohjelma. Näissä olosuhteissa A oli tosiasiassa joutunut heikompaan taloudelliseen asemaan kuin missä hän olisi ollut, jos hän olisi saanut ulosmitatut varat käyttöönsä.

Vahingonkorvauslakia tuli tulkita perusoikeusmyönteisesti siten, että A:n oikeusjärjestyksen perusteella oikeutettuja odotuksia suojattiin. Valtio tuli velvoittaa suorittamaan A:lle hänen vaatimansa vahingonkorvaus.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Lehtinen hyväksyi mietinnön.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A:n kanne hyväksytään.

Valtio vaati valituksen hylkäämistä.

Välitoimi Korkeimman oikeuden varattua vahingonkorvauslain 7 luvun 5 §:n nojalla ulosottomiehelle tilaisuuden lausuman antamiseen ulosottomies on ilmoittanut, ettei hänellä ollut lausuttavaa asiassa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu Käsittelyratkaisu Alemmat oikeudet eivät ole vahingonkorvauslain 7 luvun 5 §:ssä edellytetyllä tavalla varanneet kanteessa tarkoitetut ulosmittauspäätökset tehneelle virkamiehelle tilaisuutta tulla kuulluksi asiassa. Tämä puute on korjaantunut, kun Korkein oikeus on varannut virkamiehelle tilaisuuden tulla kuulluksi. Asiaa ei siksi ole tarpeen palauttaa alempaan oikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. A:lta on ulosmittauspäätösten 3.9.2015, 12.10.2015, 4.11.2015 ja 19.5.2016 perusteella ulosmitattu korvausta, joka on maksettu hänelle rikoksella aiheutetusta viasta ja pysyvästä haitasta. Varat on tilitetty A:n ulosottovelkojille. A ei ole hakenut muutosta ulosmittauspäätöksiin.

2.Asiassa on riidatonta, että ulosottomies on kohdistanut ulosmittaukset ulosottokaaren 4 luvun 19 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädetyn ulosmittauskiellon alaiseen omaisuuteen ja että ulosottomiehen toiminnassa ei ole julkista valtaa käytettäessä noudatettu sille kohtuudella asetettavia vaatimuksia.

3.Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensin siitä, onko A menettänyt oikeutensa vahingonkorvaukseen siksi, ettei hän ollut hakenut muutosta ulosmittauspäätöksiin. Mikäli oikeuden korvaukseen katsotaan olevan olemassa, kysymys on vielä siitä, onko virheellisestä ulosottomenettelystä aiheutunut A:lle korvattavaa vahinkoa.

Vahinkoa kärsineen velvollisuus hakea muutosta viranomaispäätökseen 4. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetään julkisyhteisön velvollisuudesta korvata julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutunut vahinko.

5.Saman luvun 4 §:n mukaan jos valtion tai kunnan viranomaisen virheellisen ratkaisun johdosta vahinkoa kärsinyt on pätevättä syyttä jättänyt hakematta muutosta siihen, ei hänellä ole oikeutta saada valtiolta tai kunnalta korvausta vahingosta, jolta hän hakemalla muutosta olisi voinut välttyä. Lain perustelujen (HE 187/1973 vp s. 18) mukaan pykälää sovellettaessa on lähdettävä siitä, että viranomaisen tekemä virhe olisi aina tullut muutoksenhaun johdosta oikaistuksi. Asiaan ei vaikuta, millaiset tosiasialliset edellytykset asianomaisella yksittäistapauksessa olisi ollut muutoksenhaun menestykselliseen hoitamiseen.

6.Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1996:78 on katsottu kantajan voineen luottaa siihen, että lääninoikeuden ratkaisu, jonka mukaan kantajalla ei olisi ollut oikeutta hakea valittamalla muutosta oppilaitoksen johtokunnan tekemään päätökseen, oli oikea. Kantajalla oli siten ollut vahingonkorvauslain 3 luvun 4 §:ssä tarkoitettu pätevä syy olla hakematta muutosta lääninoikeuden ratkaisuun.

7.Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 1990:150 katsonut, että kantaja, jolla ei ollut ollut syytä epäillä alioikeuden rikosasiassa antamaa päätöstä virheelliseksi ja joka oli kohtuullisessa ajassa päätöksen julistamisen jälkeen ryhtynyt toimenpiteisiin enemmän vahingon välttämiseksi, ei ollut pätevättä syyttä jättänyt hakematta muutosta alioikeuden päätökseen.

8.Vahingonkorvauslain 3 luvun 4 §:ssä tarkoitettuja päteviä syitä ei ole säännöksessä eikä lain perusteluissa lähemmin yksilöity. Hallituksen esityksessä on puollettu pätevien syiden suppeaa tulkintaa. Korkein oikeus toteaa lainkohdan sanamuodon kuitenkin mahdollistavan tapauskohtaisen kokonaisharkinnan. Tässä kokonaisarvioinnissa voidaan ottaa huomioon sen viranomaistoiminnan luonne, jossa virheellinen ratkaisu on tehty, sekä vahinkoa kärsineen asema ja oma toiminta. Pätevän syyn tulkinnassa voi tapauskohtaisesti olla merkitystä myös vahinkoa kärsineen henkilöön liittyvillä syillä.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa 9. Ulosmittauspäätöksistä on ilmennyt, että ulosmittaukset kohdistuvat A:lle rikoksen uhrina suoritettaviin korvauksiin. A on saanut päätökset tiedokseen, ja hänellä olisi ollut mahdollisuus hakea niihin muutosta. Ulosottoviranomaisen tekemä selvä virhe olisi myös todennäköisesti tullut muutoksenhaun johdosta oikaistuksi.

10.Korkein oikeus toteaa, että virhe on tapahtunut viranomaismenettelyssä, jossa A on yksityishenkilönä ollut ulosoton kohteena. Asia eroaa siten esimerkiksi tilanteista, joissa virheellinen viranomaispäätös on annettu yksityisen tahon hakemukseen taikka jotka liittyvät liiketoiminnan harjoittamiseen. Virheen havaitseminen olisi edellyttänyt velalliselta ulosottoa koskevien erityissäännösten tuntemusta. Korvauksen ulosmittauskelpoisuudesta varmistuminen on puolestaan kuulunut ulosottoviranomaisen keskeisiin velvollisuuksiin. A on virheen havaittuaan viivytyksettä saattanut sen ulosottoviranomaisen tietoon, eikä virheellistä ulosottoa ole enää jatkettu.

11.A:lle on pahoinpitelyn seurauksena syntynyt vaikea-asteinen aivovamma, mikä voidaan osaltaan ottaa huomioon hänen toimimisvelvollisuuttaan koskevassa arvioinnissa.

12.Korkein oikeus katsoo kokonaisarviointinaan, että A:lla ei ole edellä kohdissa 10 ja 11 selostetuissa olosuhteissa ollut syytä epäillä, että ulosottomiehen virkatoimina tekemät ulosmittauspäätökset ovat virheellisiä. A ei siten ole jättänyt pätevättä syyttä hakematta muutosta ulosmittauspäätöksiin.

Vahingon aiheutumista koskevan arvioinnin lähtökohdat 13. Vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan, kun vahinko on aiheutettu julkista valtaa käytettäessä, käsittää vahingonkorvaus hyvityksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon.

14.Lähtökohtana vahingonkorvausasioissa on, että korvausta vaativan tulee näyttää toteen korvauksen edellytykset, kuten se, että vahinkoa on aiheutunut. Vastapuolella ei vaatimuksen torjuakseen ole velvollisuutta osoittaa, ettei vahinkoa ole aiheutunut (KKO 2017:17, kohta 21).

15.Vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden mukaan vahingonkorvauksen tulee olla täysi korvaus niin, että vahingon aiheuttajan on korvattava vahinkoa kärsineelle vahingosta aiheutunut menetys kokonaisuudessaan. Vahingonkorvauksella vahinkoa kärsinyt pyritään näin asettamaan siihen asemaan, jossa hän olisi, jos vahinkoa ei olisi tapahtunut (esim. KKO 2019:9, kohta 15 ja KKO 2020:43, kohta 17).

16.Vahingon määrää arvioitaessa lähtökohtana on vakiintuneesti pidetty niin sanotun differenssiopin mukaista tapahtumainkulkujen erotusta. Tämän mukaan vahinko perustuu hypoteettisen ja todellisen tapahtumainkulun väliseen vertailuun. Hypoteettinen tapahtumien kulku on oletus sellaisesta tapahtumaketjusta, johon ei liity korvausvastuun perustavaa seikastoa (esim. KKO 2019:9, kohta 16, KKO 2020:43, kohta 18 ja KKO 2021:87, kohta 10).

17.Vahingon aiheuttaja on velvollinen korvaamaan vahingon siltä osin kuin se on tarpeen vahinkoa kärsineen saattamiseksi samaan asemaan kuin tämä oli ennen vahinkotapahtumaa. Korvauksen määrittämisen ei tule johtaa siihen, että vahinkoa kärsinyt saa etua korvauksesta ja päätyy vahinkotapahtuman korvaamisen kautta parempaan asemaan kuin missä tämä olisi ollut ilman aiheutunutta vahinkoa (ns. rikastumiskielto). Vahinkoa kärsineelle mahdollisesti tullut varallisuuden lisäys tai aiheutunut säästö on siten otettava huomioon vähennyksenä täyden korvauksen määrää laskettaessa (KKO 2019:9, kohta 17).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa 18. Korkein oikeus katsoo, että kun vahinkoa määritetään edellä kohdissa 15 ja 16 kuvatun mukaisesti, vaihtoehtoisessa tapahtumainkulussa lainvastaisia ulosmittauksia ei olisi tehty ja A olisi saanut varat käyttöönsä. Kuten valtio on todennut, ulosmittausten seurauksena A:n velat ovat vähentyneet, kun varat on tilitetty A:n velkojille. Tämän mukaisesti arvioituna A:n varojen ja velkojen perusteella laskettava taloudellinen asema ei olisi heikentynyt virheellisten ulosmittausten johdosta.

19.A:n mukaan hänellä ei ollut ulosmitattavaa varallisuutta, joten ulosottoasian vireilläolon olisi tullut päättyä varattomuusesteeseen. A:n heikkoa taloudellista tilaa osoittaa se, että hänelle on myöhemmin samana vuonna, kun virheellinen ulosmittaus havaittiin, vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelyyn perustuva maksuohjelma. A:lta ei myöskään ollut saatu ulosmitattua muita varoja tai omaisuutta kuin ulosmittauskiellon vastaisesti ulosmitatut vahingonkorvaussaatavat.

20.Pysyvän haitan korvausta koskeva ulosmittauskielto on ulosottokaaren 4 luvun 20 §:ssä säädetyin edellytyksin voimassa pysyvästi. Ulosmittauskiellon vastaisesti ulosmitattu määrä on merkinnyt sitä, että A:n käytettävissä ei ole ollut hänelle kuuluneita varoja.

21.Asiassa esitetyn selvityksen perusteella A:lla ei ole ollut sellaista muuta omaisuutta tai tuloa, joiden ulosmittaaminen olisi ulosmittauskiellon vastaisten ulosmittausten ja tilitysten myötä käynyt tarpeettomaksi. A:n muuta omaisuutta ei siten ole jätetty ulosmittaamatta sen vuoksi, että velkojien saatavat olisivat tulleet suoritetuiksi ulosmittauskiellon vastaisesti ulosmitatuilla varoilla, vaan sen vuoksi, että muuta omaisuutta ei ole ollut. A:lle ei ole siten muodostunut sellaista hyötyä tai säästöä, joka tulisi ottaa huomioon vahingon määrää arvioitaessa.

22.A:lle velkajärjestelyssä vahvistetun maksuohjelman noudattaminen johtaa siihen, että A vapautuu velkajärjestelyn piiriin kuuluvista veloistaan. Maksuohjelman sisältö ei määräydy velkojen määrän vaan velallisen maksukyvyn mukaan. Tämänkään vuoksi vahingonkorvauksen tuomitseminen ei johda siihen, että A olisi korvauksen johdosta paremmassa asemassa kuin ennen virheellistä ulosmittausta, vaikka A:n velat ovat kielletyn ulosmittauksen johdosta vähentyneet.

23.Kun A:n taloudellinen asema on edellä selostetulla tavalla heikentynyt lainvastaisten ulosmittauspäätösten seurauksena eikä korvauksen tuomitseminen saata häntä rikastumiskiellon vastaisesti aiempaa parempaan asemaan, valtio on velvollinen korvaaman A:lle julkista valtaa käytettäessä aiheutuneen taloudellisen vahingon vaaditun mukaisesti 5 071,90 eurolla.

Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan.

Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan A:lle vahingonkorvausta 5 071,90 euroa viivästyskorkoineen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen (eri mieltä), Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Timo Ojala. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Koponen:

Katson, ettei A kantajana ole asiassa näyttänyt hänelle aiheutuneen vahingon määrää kanteessa vaaditun mukaiseksi. Ulosmittausten perusteella A:n velkojille tehdyt tilitykset ovat olleet hänen velkojaan lopullisesti vähentäneitä suorituksia. Jos ulosmittauskuluilla vähennettyjä velkojille tilitettyjä määriä vastaava summa tuomitaan A:lle virheellisestä viranomaismenettelystä aiheutuneen vahingon korvauksena, johtaa tämä lähtökohtaisesti vahingon ylikompensaatioon. A saa sekä suorituksen ulosottoveloilleen että vastaavan määrän vahingonkorvauksena.

Rikoksella aiheutetun vahingon määrää koskevissa jutuissa Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on useita kertoja todettu, että niin sanotun differenssiteorian mukaista vertailutapahtumainkulkua ei tule vahinkotapahtuman poistamisen ohella muutoin muokata sellaiseksi, mikä ei ole tosiasiassa toteutunut (ks.

KKO 2011:58, kohta 20, KKO 2019:9, kohta 24 ja KKO 2020:43, kohta 18). Samaa periaatetta on arvioinnin lähtökohtana perusteltua noudattaa myös tässä asiassa.

Hypoteettisena vertailutapahtumainkulkuna asiassa ei siten tule olla tilanne, jossa virheellisiä ulosmittauksia ei toimiteta, mutta A:n velat kuitenkin vähenevät velkojille tehtyjen suoritusten mukaisesti.

Asiassa on selvitystä siitä, että A:n taloudellinen asema on heikko. Asiaa hovioikeudessa tai Korkeimmassa oikeudessa ratkaistaessa tietoa ei kuitenkaan ole hänen taloudellisen asemansa tulevasta kehityksestä. Yleisemmällä tasolla voi olla ongelmallista perustaa differenssiopin mukaista vahinkoarviota vahvasti tapauskohtaiseen taloudelliseen asemaan ja sen kehitykseen.

A:n taloudelliselle asemalle on edellä sanotusta huolimatta katsottava aiheutuneen ulosottoviranomaisen virheellisestä menettelystä haitallisia vaikutuksia. A ei myöskään ole itse menettelyllään myötävaikuttanut tähän, kun perusteluissa todetuin tavoin muutoksenhaun laiminlyömiselle ei tässä asiassa anneta merkitystä.

Vahingon määrä on kuitenkin vahingonkorvausta vaativan kantajan näytettävä. Differenssiopin ja rikastumiskiellon soveltamisesta on katsottava seuraavan, ettei vahingon määrä lähtökohtaisesti ole yhtä suuri kuin velkojille tilitetty summa. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 3 momentin nojalla tuomioistuimella voi lainkohdassa todetuin edellytyksin olla oikeus myös arvioida vahingon määrä.

A ei ole kantajana esittänyt tällaiseen arviointiin liittyvää argumentaatiota eikä tämä kysymys ole muutoinkaan ollut alemmissa asteissa oikeudenkäynnin kohteena. Enemmistön päätyessä täyden korvauksen tuomitsemiseen kysymys ei ole myöskään Korkeimmassa oikeudessa prosessinjohtotoimenpiteiden kohteena oikeudenkäyntiaineiston täydentämiseksi siten, että siitä olisi edellytykset käytettävissä olevalla selvityksellä lausua.

Näin ollen katson, ettei A ole esittänyt riittävää ja uskottavaa näyttöä kanteessaan vaatimastaan hänelle aiheutuneesta 5 071,90 euron suuruisesta vahingosta, hylkään kanteen ja pysytän hovioikeuden tuomion lopputuloksen.

Oikeudellinen opas

Ulosotto velallisena: Oma ulosotto ja oikeutesi

Palkan ulosmittaus: suojaosuus ja maksukielto

Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.