2025 false KKO:2025:34 A:lle oli vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain mukainen maksuohjelma ajalle 1.11.2011-30.10.2016. Käräjäoikeus oli 6.4.2020 vahvistanut A:lle lisäsuoritu

§:ssä säädetyt 20 vuotta. VanhL 13 a § VJL 40 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta ja ulosottovalitus Käräjäoikeus oli vahvistanut A:lle yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukaisen maksuohjelman ajalle 1.11.2011-30.10.2016. A:n velkojina olleiden B Oy:n ja C:n kaupungin hakemuksesta käräjäoikeus oli 6.4.2020 vahvistanut A:lle sanottuja velkojia koskevan lisäsuoritusvelvollisuuden, joka perustui A:n maksuohjelman aikana parantuneeseen maksukykyyn. Velkojat ryhtyivät perimään saataviaan ulosottoteitse. A esitti ulosottomenettelyssä väitteen, että velkojien saa-tavat olisivat velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 13 a §:n nojalla vanhentuneet maksuohjelman päättymisen jälkeen lopullisesti, kun velkojen erääntymisestä oli kulunut 20 vuotta. Ulosottomies hylkäsi A:n väitteen 29.9.2020 antamallaan päätöksellä. A valitti ulosottomiehen päätöksestä käräjäoikeuteen. Oulun käräjäoikeuden päätös 24.6.2021 nro 21/14859 Käräjäoikeus totesi, että A:n velat olivat käräjäoikeuden käsittelyn ajankohtaan nähden keväällä 2021 erääntyneet yli 20 vuotta sitten. Kysymyksessä olevat velat oli kuitenkin käsitelty yksityishenkilön velkajärjestelyssä. Velkojen alkuperäiset ehdot olivat velkajärjestelylain 40 §:n mukaisesti korvautuneet maksuohjelman määräyksillä siinä vaiheessa, kun maksuohjelma oli vuonna 2011 vahvistettu. Lisäksi

§:ää olisi voitu ajallisesti soveltaa sekä sitä koskevat vanhentumisväitteet olisi voitu esittää ja tutkia lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevassa käsittelyssä. Kysymys ei siten ollut ulosoton kannalta sellaisesta jälkisattumuksesta, jonka vuoksi väitetty vanhentuminen olisi voitu ulosottomenettelyssä tutkia. Käräjäoikeus hylkäsi ulosottovalituksen. Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Mäkeläinen. Rovaniemen hovioikeuden päätös 28.11.2022 nro 336 A valitti hovioikeuteen toistaen vaatimuksensa. Hovioikeus katsoi, että

§:ää oli sovellettava velkajärjestelyn piiriin kuuluviin velkoihin ja sanotun säännöksen nojalla maksuohjelman aikana vanhentuva velka tuli otettavaksi huomioon maksuohjelmassa. Hovioikeus totesi, että A:n velat eivät olleet vanhentuneet maksuohjelman aikana. Sen sijaan A:n velka C:n kaupungille sekä toinen A:n veloista B Oy:lle olivat vanhentuneet ennen käräjäoikeuden antamaa lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevaa päätöstä. Lisäksi toinen A:n veloista B Oy:lle oli vanhentunut mainitun käräjäoikeuden päätöksen ja ulosottomiehen antaman päätöksen jälkeen mutta ennen käräjäoikeuden ulosottovalitukseen antamaa päätöstä. Hovioikeus katsoi, että A:n olisi tullut vedota C:n kaupungin saatavan sekä toisen B Oy:n saatavan lopulliseen vanhentumiseen lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan asian käsittelyn yhteydessä eikä vasta ulosottomenettelyssä. Hovioikeus katsoi, että velallinen voi kuitenkin vedota ulosottomenettelyssä velan lopulliseen vanhentumiseen, jos vanhentuminen oli tapahtunut ulosottoperusteena olevan tuomion antamisen jälkeen. Tähän nähden ulosottomiehen antaman päätöksen jälkeen mutta ennen käräjäoikeuden ulosottovalitukseen antamaa päätöstä vanhentuneen B Oy:n saatavan osalta hovioikeus katsoi, että lähtökohdaksi oli otettava velan vanhentuminen tilanteessa, jossa velan eräpäivästä oli kulunut 20 vuotta ja jossa

§:n mukaista lopullista vanhentumista ei voida katkaista. Koska velkojalla on oikeus saada lisäsuoritukset, jotka perustuvat niihin velallisen maksuohjelman aikana saamiin tuloihin, jolloin velka ei ollut vanhentunut, hovioikeus katsoi perustelluksi, että velkojalla on oikeus saada myös maksuohjelman päättymisen jälkeen vanhentuneisiin velkoihin perustuvat lisäsuoritukset. Hovioikeuden mukaan tämä tulkinta on perusteltu siitä huolimatta, että velka olisi vanhentunut velan vanhentumisesta annetun lain 13 a §:n nojalla siinä vaiheessa, kun lisäsuoritusvelvollisuudesta päätetään taikka päätöksen jälkeen. A:n olisi tullut maksuohjelman määräysten mukaisesti oma-aloitteisesti ryhtyä suorittamaan ennakoitua suurempiin tuloihinsa perustuvan lisäsuoritusvelvollisuuden mukaisia maksuja, minkä velvollisuuden hän oli laiminlyönyt. Tähän nähden velkojan oikeutta saada lisäsuoritus asiassa ei ollut pidettävä velallisen kannalta kohtuuttomana eikä se ollut myöskään ristiriidassa yksityishenkilön velkajärjestelyn tarkoituksen ja tavoitteiden kanssa. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Maarit Tukiainen, Kirsi Erkkilä ja Marjo Juotasniemi. Esittelijä Elisa Lehtosaari. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja velat katsotaan vanhentuneiksi. B Oy vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. Ulosottomies antoi pyydetyn lausuman. A antoi lausuman velkojan vastauksen ja ulosottomiehen lausuman johdosta. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta

1. A:lle oli vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukainen maksuohjelma ajalle 1.11.2011-30.10.
2. Käräjäoikeus oli maksuohjelman päättymisen jälkeen 6.4.2020 vahvistanut B Oy:n ja C:n kaupungin hakemuksesta A:lle lisäsuoritusvelvollisuuden, joka perustui A:n maksuohjelman aikana parantuneeseen maksukykyyn. Päätös oli jäänyt lainvoimaiseksi. Velkojat olivat ryhtyneet perimään lisäsuoritussaataviaan ulosottoteitse.
3. A:n maksettavaksi määrätyt lisäsuoritukset ovat koskeneet sopimukseen perustuvia rahavelkoja C:n kaupungille (C1) ja B Oy:lle (C12 ja C15). Velkojen alkuperäiset erääntymispäivät ovat olleet 12.12.1997 (C15), 21.2.2000 ja 1.3.2000 (C1) sekä 27.3.2001 (C12). A on ulosottomenettelyssä esittänyt väitteen, että velat ovat niiden alkuperäisten erääntymispäivien perusteella vanhentuneet lopullisesti velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 13 a §:n nojalla.
4. Kihlakunnanvouti on hylännyt A:n esittämän vanhentumisväitteen, ja käräjäoikeus on hylännyt A:n ulosottovalituksen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa
5. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella kysymys siitä, estyykö lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan päätöksen täytäntöönpano sillä perusteella, että velkajärjestelyn piiriin kuuluneet velat olisivat

§:n nojalla vanhentuneet lopullisesti niiden alkuperäisten erääntymispäivien perusteella maksuohjelman päättymisen jälkeen. Asiassa on kuitenkin ensin ratkaistava, missä laajuudessa A:n esittämä vanhentumisväite voidaan tutkia ulosottomenettelyssä. Vanhentumisväitteen tutkiminen

1. C:n kaupungin saatava (C1) ja B Oy:n toinen saatava (C15) olisivat vanhentuneet niiden erääntymisen perusteella lopullisesti maksuohjelman päättymisen jälkeen mutta ennen kuin käräjäoikeus on antanut päätöksen lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamisesta. Näitä saatavia koskevat vanhentumisväitteet olisi siten voitu esittää lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista käsiteltäessä.
2. Ulosottomies ei saa tutkia ulosottoperusteen oikeellisuutta. Tämän vuoksi ulosottomenettelyssä ei voida tutkia sitä, onko velvoite velallisen väittämällä tavalla lakannut esimerkiksi vanhentumisen johdosta jo ennen ulosottoperusteena olevan ratkaisun antamista, koska tämä merkitsisi ulosottoperusteena olevan ratkaisun sisältöön puuttumista. Jos velallinen katsoo velan vanhentuneen lopullisesti erääntymisen perusteella ennen ulosottoperusteen antamista, hänen on vedottava tähän jo oikeudenkäynnissä. (Ks. HE 83/2014 vp s. 78.)
3. Korkein oikeus katsoo edellä todetun perusteella, että A:n olisi tullut esittää vanhentumisväite velkojen C1 ja C15 osalta lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevassa käsittelyssä. Näiltä osin vanhentumisväitettä ei voida nyt käsillä olevassa menettelyssä tutkia.
4. B Oy:n toinen saatava (C12) olisi A:n väittämin tavoin vanhentunut käräjäoikeuden antaman lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamista koskevan päätöksen jälkeen. Tämän velan osalta vanhentumisväite voidaan siten tutkia. Velan lopullinen vanhentuminen ja lisäsuoritusvelvollisuuden täytäntöönpano Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta 9.

§:n 1 momentin mukaan luonnollisen henkilön sopimukseen perustuva rahavelka vanhentuu viimeistään, kun 20 vuotta on kulunut velan erääntymisestä. Jos velkoja on luonnollinen henkilö, vanhentumisaika on 25 vuotta. Vanhentumisaikaa ei voida katkaista. Säännös tuli voimaan 1.1.2015, ja sitä sovelletaan myös ennen sen voimaantuloa erääntyneisiin velkoihin. 10.

§:ssä säädetystä velan erääntymisestä laskettava lopullinen vanhentuminen täydentää ulosottokaaren 2 luvun 24-27 §:ssä säädettyä ulosottoperusteen määräajan päättymiseen perustuvaa vanhentumista. Lopullinen vanhentuminen on viimesijaiseksi tarkoitettu keino ylivelkaongelman hoitamiseksi, ja sitä koskevalla sääntelyllä tavoitellaan kohtuullista ratkaisua erityisesti niiden velallisten asemaan, jotka ovat eri syistä jääneet muiden ylivelkatilanteiden hallintaa koskevien järjestelmien, kuten muun muassa velkajärjestelyn ulkopuolelle (ks. HE 216/2001 vp s. 18-19).

§:n säätämisen tavoitteena on ollut estää elinikäinen tai kohtuuttoman pitkäkestoinen velkavastuu niissäkin tilanteissa, joissa velasta ei ole haettu ulosottoperustetta. Lainkohdan perustelujen mukaan on välttämätöntä, että velka vanhentuu lopullisesti riippumatta ulosottoperusteen hakemisen ajankohdasta, jotta ylivelkaantumisesta aiheutuvia haittoja voidaan torjua tehokkaasti. Vain täten voidaan varmistua siitä, että luonnollisen henkilön velkavastuulla on jokin enimmäiskesto. (Ks. HE 83/2014 vp s. 24-26 ja LaVM 12/2014 vp s. 8.) Jos velallinen vetoaa

§:n mukaiseen vanhentumiseen ja ulosottomies toteaa velan vanhentuneeksi, velkaa ei enää voida ulosotossa periä, vaikka ulosottoperusteen määräaikaa olisi jäljellä. (HE 83/2014 vp s. 78.)

1. Maksuohjelman oikeusvaikutuksista säädetään velkajärjestelylain 40 §:n 1 momentissa, jonka mukaan maksuohjelman tultua vahvistetuksi velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja muiden maksuohjelmassa säänneltyjen oikeussuhteiden ehdot määräytyvät ohjelman mukaisesti. Maksuohjelma korvaa siten siihen sisältyvien velkasuhteiden aikaisemmat ehdot (ks. myös HE 183/1992 vp s. 72). Kun velallinen on suorittanut maksuohjelmassa määrätyn maksuvelvollisuutensa, hän vapautuu suorittamasta jäljelle jäänyttä osaa velkajärjestelyn piiriin kuuluneista veloista. Ohjelman keston päättymisestä huolimatta velallisen maksuohjelmassa määrätty maksuvelvollisuus säilyy siltä osin kuin sitä ei ole täytetty.
2. Velkajärjestelylain 35 a §:n 1 momentin mukaan velalliselle vahvistetaan maksuohjelmassa velvollisuus maksaa lisäsuorituksina velkojilleen maksuohjelman aikana saamistaan tuloista ja varoista pykälässä säädetty määrä. Jollei velallinen huolehdi velvollisuudestaan omasta aloitteestaan maksaa lisäsuorituksia maksuohjelman aikana, velkojilla on mahdollisuus hakea lisäsuoritusten vahvistamista tuomioistuimelta. Tuomioistuin voi pykälän 6 momentin mukaan hakemuksesta vahvistaa ja määrätä maksettavaksi velkojalle maksettavan lisäsuorituksen määrän. Lisäsuoritusvelvollisuus on luonteeltaan osa maksuohjelmassa määrättyä maksuvelvollisuutta (ks. KKO 2012:78, kohta 13). Lain 61 a §:n 1 momentin mukaan velkojan hakemus velallisen lisäsuoritusten vahvistamiseksi ja maksuvelvollisuuden määräämiseksi voidaan tutkia vasta, kun lisäsuoritusten maksuvelvollisuus on maksuohjelman mukaan päättynyt.
3. Velkajärjestelylain 31 §:n 5 momentissa on säädetty nimenomaisesti ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n ja

§:n mukaisen vanhentumisen suhteesta velkajärjestelyn piiriin kuuluviin velkoihin. Kyseisen velkajärjestelylain säännöksen mukaan vanhentuminen otetaan huomioon maksuohjelman sisällössä siten, että velalle tuleva osuus maksuvarasta ja varoista on velan lopullista vanhentumista seuraavan kalenterikuukauden alusta lukien osoitettava muille velkojille.

1. Kyseinen lainkohta säädettiin alkujaan koskemaan ulosottoperusteen määräajan umpeen kulumiseen perustuvan ulosottokaaren 2 luvun 27 §:n nojalla tapahtuvan vanhentumisen huomioon ottamista velkajärjestelyssä. Lainkohdan säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että säännös vaikuttaa ainoastaan maksuohjelman sisältöön. Sen sijaan säännöksellä ei tarkoitettu muuttaa voimassa ollutta sääntelyä, jonka mukaan maksuohjelma on ulosottoperuste, jonka määräaika ulosottokaaren 2 luvun 25 §:n nojalla lasketaan maksuohjelman vahvistamisesta. Siten jos velallinen laiminlyö maksuohjelman mukaisten suoritusten maksamisen, velkoja voi maksuohjelman nojalla hakea suoritusten saamiseksi täytäntöönpanoa 15 vuoden ajan maksuohjelman vahvistamisesta. Sääntelyä on pidetty kohtuullisena, koska maksuohjelmassa vahvistettu maksuvelvoitteen määrä on yleensä alkuperäistä tuntuvasti alhaisempi (ks. HE 216/2001 vp s. 90). Perusteluissa todetaan lisäksi, että velkojalla olisi oikeus saada myös ne vanhentuvaan velkaan liittyvät lisäsuoritukset, jotka perustuvat velallisen maksuohjelman aikana, ennen ulosottoperusteen määräajan umpeutumista saamiin tuloihin ja varoihin. (HE 178/2007 vp s. 21-22.)
2. Kun velkajärjestelylain 31 §:n 5 momenttia täydennettiin

§:n säätämisen yhteydessä koskemaan myös sen perusteella tapahtuvaa velan lopullista vanhentumista, säännöksen perusteluissa (HE 83/2014 vp s. 63) todettiin, että se otetaan maksuohjelmassa vastaavasti huomioon kuin velan vanhentuminen ulosottoperusteen määräajan umpeen kulumisen johdosta. 16. Korkein oikeus toteaa, että velan lopullisen vanhentumisen oikeusvaikutusten on tarkoitettu olevan samat riippumatta siitä, kummalla mainituista perusteista velka vanhentuu. Maksuohjelman korvattua velkojen alkuperäiset ehdot velkojalla on oikeus maksuohjelman perusteella hakea suoritusten saamiseksi täytäntöönpanoa ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n mukaisessa määräajassa maksuohjelman vahvistamisesta silloinkin, kun on kyse

§:n nojalla vanhentuneesta velasta. Korkein oikeus katsoo, että mainitun sääntelyn ilmentämää lähtökohtaa, jonka mukaan velkojalla on oikeus hakea saatavan täytäntöönpanoa maksuohjelman perusteella riippumatta siitä, että siinä huomioon otettu velka olisi sen alkuperäisten ehtojen perusteella lopullisesti vanhentunut, ei ole aihetta arvioida toisin siinä tilanteessa, että velkajärjestelyn piiriin kuuluva velka vanhentuisi lopullisesti vasta maksuohjelman päättymisen jälkeen. 17. Velvollisuus maksaa lisäsuorituksia perustuu maksuohjelmaan. Maksuohjelma ei kuitenkaan ole ulosottoperuste lisäsuorituksille, vaan sellainen on tuomioistuimen päätös, jolla lisäsuoritusvelvollisuus on vahvistettu ja maksuvelvollisuus määrätty. Tällöin velkojalla on katsottava olevan oikeus hakea lisäsuorituksia koskevan tuomioistuimen päätöksen täytäntöönpanoa ja saada suoritus tällaisen tuomioistuimen ratkaisun perusteella sen antamisesta laskettavan ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n mukaisen määräajan (ks. KKO 2012:78). Näin on huolimatta siitä, että velkojan saatava, jonka suorittamiseksi lisäsuoritusvelvollisuus on vahvistettu, olisi

§:n nojalla vanhentunut lopullisesti sen alkuperäisen erääntymisen perusteella. Asian arviointi

1. Nyt kysymyksessä olevan velan alkuperäinen erääntymispäivä on ollut 27.3.
2. Näin ollen velka olisi vanhentunut

§:n nojalla lopullisesti 27.3.

1. Velka on kuitenkin sisältynyt A:lle vahvistettuun ja sittemmin päättyneeseen velkajärjestelylain mukaiseen maksuohjelmaan. Käräjäoikeus on sittemmin vahvistanut A:n parantuneen maksukyvyn perusteella maksuohjelmassa määrättyyn maksuvelvollisuuteen liittyneet lisäsuoritukset ja määrännyt maksuvelvollisuuden päätöksellään 6.4.
3. Edellä todetun perusteella tämä merkitsee sitä, että B Oy:llä on oikeus hakea täytäntöönpanoa ja saada suoritus saatavalleen (C12) lisäsuorituksia koskevan päätöksen perusteella sen antamisesta laskettavan ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n mukaisen 15 vuoden määräajassa. Päätöslauselma Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mika Huovila, Juha Mäkelä, Eva Tammi-Salminen, Jussi Tapani ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Matti Pyöriä.