← Suomi

KKO/2025/49

2025 false KKO:2025:49 A oli tehnyt B Oy:n kanssa 21.8.2018 kuluttajaluottosopimuksen 5 000 euron suuruisesta vakuudettomasta kertaluotosta. Luoton korko oli 24,9 prosenttia ja luoton toimituspalkkio

§:ssä (596/2019) nyt kysymyksessä olevan luottosopimuksen tekemisen jälkeen asetettuja rajoja. Lisäksi B Oy oli uskottavasti selvittänyt, mistä sen perimät toimituskulut olivat muodostuneet ja että toimituspalkkio oli vastannut suoritettuja palveluita ja aiheutuneita kuluja. Näin ollen toimituspalkkiota koskeva ehto ei ollut kohtuuton tai lainvastainen eikä sitä siten voitu jättää huomioon ottamatta. Viivästyskorkoehdon osalta hovioikeus totesi, että korkolain 4 §:n 2 momentti olisi tullut sovellettavaksi myös ilman viittausta lailliseen viivästyskorkoon. Tähän nähden luoton ehdoista oli niitä kokonaisuutena arvioiden ilmennyt riittävän selvästi, että viivästyskorko määräytyi juuri korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisesti. Näin ollen luottosopimusta koskevissa asiakirjoissa olevaa mainintaa ”laillisesta viivästyskorosta” ei ollut yleisluonteisuudestaan huolimatta pidettävä niin epäselvänä tai harhaanjohtavana, että viivästyskoron periminen estyisi kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 3 momentin nojalla. Toisenlaiseen johtopäätökseen ei ollut aihetta päätyä, vaikka luottosopimusta koskevissa asiakirjoissa ei ollut mainintaa korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisesta 180 vuorokauden rajoituksesta. A oli näin ollen velvollinen suorittamaan luottopääomalle kanteessa vaaditun viivästyskoron. Asian näin päättyessä, ja koska A:lta perityt saatavat eivät olleet perusteettomia, A oli velvollinen korvaamaan B Oy:n vaatimat perintäkulut. Hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota B Oy:n esittämien vaatimusten mukaisesti. Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tuula Keltikangas, Ulla Maija Hakomäki ja Patrick Palmroos. Esittelijä Tiitus Hiivanainen. Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. B Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Kysymyksenasettelu

  1. A on tehnyt B Oy:n kanssa 21.8.2018 kuluttajaluottosopimuksen 5 000 euron suuruisesta vakuudettomasta kertaluotosta. A ei ole maksanut luottoa takaisin sen ehtojen mukaisesti, ja B Oy on vaatinut saataviaan kanteella.
  2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:lla velvollisuutta maksaa B Oy:lle luoton toimituspalkkio. Kysymys on myös siitä, onko maksamatta olevalle luottopääomalle ja luoton korolle maksettava viivästyskorkoa ja minkä perusteen mukaisesti sitä on mahdollisesti maksettava. Lisäksi kysymys on A:n velvollisuudesta maksaa perintäkuluja. Toimituspalkkiota koskeva ehto Luottosopimuksen sisältö ja asianosaisten väitteet
  3. Luottosopimuksen mukaan luotolle peritään 24,9 prosentin suuruisen kiinteän vuosikoron lisäksi 975 euron suuruinen toimituspalkkio, joka yleisten lainaehtojen mukaan veloitetaan ensimmäisessä tai ensimmäisissä maksuerissä.
  4. A:n mukaan toimituspalkkiota koskeva vaatimus tulee hylätä kohtuuttomana. Palkkio on ollut suhteettoman suuri, ja sitä koskeva ehto on ollut epäselvä. Toimituspalkkio ei ole voinut perustua todellisiin kuluihin. B Oy on katsonut, että toimituspalkkio on ollut määrältään kohtuullinen ja vastannut tosiasiallisesti luottokelpoisuusarvioinnin ja luoton myöntämisen yhteydessä suoritettuja palveluja sekä näistä aiheutuneita kuluja. Sovellettava sääntely ja arvioinnin lähtökohdat
  5. Korkein oikeus toteaa, että kysymyksessä olevaan luottosopimukseen ei myönnetyn luoton määrä huomioon ottaen sovelleta sen tekohetkellä voimassa olleen

§:n (207/2013) säännöksiä luoton todellista vuosikorkoa koskevasta katosta, eikä siihen kuluttajansuojalain muuttamisesta annettujen lakien siirtymäsäännökset huomioon ottaen sovelleta myöskään myöhemmin voimaan tulleita

§:n säännöksiä luottokustannusten enimmäismäärästä. B Oy:n oikeutta toimituspalkkioon on näin ollen arvioitava yksinomaan kuluttajansuojalain 4 luvun sopimuksen kohtuullistamista koskevan sääntelyn perusteella.

  1. Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n (jota tässä asiassa sovelletaan sellaisena kuin se on laeissa 1259/1994 ja 1072/2000) kuluttajasopimuksen kohtuullistamista koskevan yleissäännön mukaan jos sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Kohtuullistamissääntely koskee kaikenlaisia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisten sopimusten ehtoja, myös yksilöllisesti sovittuja ehtoja samoin kuin esimerkiksi hyödykkeen laatua tai ominaisuuksia koskevia ehtoja.
  2. Kuluttajansuojalain 4 luvun 2 §:ssä on vakioehtoja koskevia kuluttajaa suojaavia erityissäännöksiä, joita on noudatettava luvun 1 §:ää sovellettaessa. Voimassa olevassa 2 §:ssä (596/2019) säädetään muun muassa, että kohtuuton sopimusehto, joka on laadittu etukäteen ilman, että kuluttaja on voinut vaikuttaa sen sisältöön, on jätettävä huomioon ottamatta. Säännös merkitsee, että tällaista ehtoa ei voida sovitella sitä muuttamalla. Nyt kysymyksessä olevaan luottosopimukseen sovelletaan kuitenkin tämän asemesta aiempaa lakia (1259/1994), jossa ei säädetty vastaavasta rajoituksesta.
  3. Kuluttajansuojalain 4 luvun säännöksillä on osaltaan pantu täytäntöön kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu neuvoston direktiivi 93/13/ETY (jäljempänä sopimusehtodirektiivi). Direktiivi on niin sanottu vähimmäisdirektiivi, joka sallii kansallisesti tiukemman sääntelyn kuluttajan eduksi.
  4. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia. Unionin tuomioistuin on katsonut jo säännöksen sanamuodon perusteella, että kansallisten tuomioistuinten on jätettävä kohtuuton sopimusehto soveltamatta eikä tuomioistuimilla ole toimivaltaa muuttaa ehdon sisältöä (ks. KKO 2015:60, kohta 50 ja siinä viitattu unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö). Sikäli kuin tässä asiassa on kysymys sopimusehtodirektiivissä edellytetystä kohtuuttomuusarvioinnista, sovellettavaa kansallista lakia on asiassa tulkittava ja sovellettava direktiivin mukaisesti eli siten, että kohtuuton ehto on jätettävä kokonaan huomiotta, vaikka kansallisten säännösten mukaan ehtoa voidaan myös sovitella sitä muuttamalla (ks. vastaavasti KKO 2015:60, erityisesti kohdat 54 ja 55). Näin ollen asiassa on tarpeen ensin arvioida, kuuluuko toimituspalkkioehdon kohtuuttomuusarviointi sopimusehtodirektiivissä edellytetyn kohtuuttomuusarvioinnin alaan vai ei. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö on huomioitava myös muutoin kohtuuttomuusarviointia suoritettaessa.
  5. Sopimusehtodirektiivin soveltamisala on suppeampi kuin kuluttajansuojalain 4 luvun soveltamisala ensinnäkin siten, että direktiivissä edellytetyn kohtuuttomuusarvioinnin ulkopuolelle jäävät erikseen neuvotellut sopimusehdot. Edelleen direktiivin 4 artiklan 2 kohdasta seuraa, että direktiivin mukainen kohtuuttomuusarviointi ei koske sopimuksen pääkohteen määrittelyä eikä - kyseisestä kohdasta tarkemmin ilmenevin tavoin - hinnan tai korvauksen ja vastineena toimitettavien palvelujen ja tavaroiden välistä niin sanottua hinta-laatusuhdetta, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.
  6. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään vakiintuneesti katsonut, että sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohtaa on tulkittava suppeasti, koska siinä säädetään poikkeuksesta kohtuuttomien ehtojen sisällölliseen valvontajärjestelmään (ks. esim. tuomio 26.2.2015, Matei, C-143/13, EU:C:2015:127, 49 kohta sekä tuomio 16.3.2023, Caixabank, C-565/21, EU:C:2023:212, 21 kohta ja niissä mainittu oikeuskäytäntö; ks. myös KKO 2019:8, kohta 21).
  7. Sopimuksen pääkohteen määrittelyä koskevan tulkinnan osalta unionin tuomioistuin on katsonut, ettei luoton toimituspalkkion voida katsoa kuuluvan luottosopimuksesta johtuviin pääasiallisiin sitoumuksiin (tuomio 23.11.2023, Provident Polska, C-321/22, EU:C:2023:911, 51 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö). Näin on huolimatta siitä, että toimituspalkkio sisältyy luoton kokonaiskustannuksiin ja voi olla yksi pääasiallisista tekijöistä, joista luoton hinta muodostuu (tuomio Caixabank, 19 ja 22-24 kohta).
  8. Niin sanottuun hinta-laatusuhteeseen kohdistuvaa kohtuuttomuusarviointia koskevan poikkeuksen osalta unionin tuomioistuin on puolestaan katsonut, että ehdot, jotka koskevat kuluttajan luotonantajalle tekemää vastasuoritusta tai jotka vaikuttavat luoton todelliseen hintaan, joka kuluttajan on maksettava luotonantajalle, eivät lähtökohtaisesti jää direktiivin edellyttämän kohtuuttomuusarvioinnin ulkopuolelle lukuun ottamatta kysymystä siitä, onko sopimuksessa määrätty vastasuorituksen määrä tai hinta asianmukaisessa suhteessa luotonantajan vastineena suorittamaan palveluun (tuomio 16.7.2020, Caixabank ja Banco Bilbao Vizcaya Argentaria, yhdistetyt asiat C-224/19 ja C-259/19, EU:C:2020:578, 65 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö).
  9. Unionin tuomioistuin on korostanut, että vaikka kansallinen tuomioistuin katsoisi, että ehto on osa sopimuksen pääkohdetta tai että se on tosiasiallisesti riitautettu hinnan tai korvauksen asianmukaisuuden osalta suhteessa vastikkeena suoritettuihin palveluihin, ehdon kohtuuttomuutta on joka tapauksessa arvioitava, jos ehtoa ei ole laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi (esim. tuomio Provident Polska, 58 kohta). Lisäksi unionin tuomioistuin on korostanut, että kirjallisesti laaditun ehdon selkeyttä ja ymmärrettävyyttä koskevan vaatimuksen sisältävää direktiivin 5 artiklaa sovelletaan joka tapauksessa eli myös silloin, kun sopimusehto kuuluu direktiivin 4 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan (esim. tuomio Caixabank ja Banco Bilbao Vizcaya Argentaria, 66 kohta).
  10. Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan ja 5 artiklan vaatimuksia ehdon selkeydestä ja ymmärrettävyydestä on tulkittu laajasti (ks. esim. tuomio Caixabank ja Banco Bilbao Vizcaya Argentaria, 67 kohta). Unionin tuomioistuin on katsonut, ettei sopimusehdon avoimuus tarkoita yksinomaan sopimusehdon kieliopillista ymmärrettävyyttä, vaan tämän lisäksi kuluttajalla on oltava mahdollisuus täsmällisten ja ymmärrettävien perusteiden nojalla arvioida, minkälaisia taloudellisia seurauksia siitä hänelle aiheutuu. Tuomioistuin on tältä osin luottosopimuksen toimituspalkkiota ja eräitä muita kuluja koskevassa ratkaisussaan todennut, että luotonantajan ei ole sopimuksessa yksilöitävä kaikkien niiden palvelujen luonnetta, jotka suoritetaan tietyissä sopimusehdoissa vahvistettujen kulujen tai palkkioiden vastikkeena. Tästä huolimatta niiden palvelujen luonteen, jotka tosiasiallisesti suoritetaan, on yhtäältä oltava kohtuudella ymmärrettävissä tai johdettavissa sopimuksesta, kun sitä tarkastellaan kokonaisuutena, ja toisaalta kuluttajalla on oltava mahdollisuus varmistua siitä, etteivät erilaiset maksut tai palvelut, joista ne suoritetaan, ole päällekkäisiä. Tämä tarkastelu on suoritettava kaikkien merkityksellisten tosiseikkojen kannalta. (Ks. tuomio Provident Polska, 56 ja 57 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö.)
  11. Unionin tuomioistuin on myös todennut, että lainan toimituspalkkioehto on sopimusehtodirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla omiaan aiheuttamaan kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille vastoin lojaliteettiperiaatetta silloin, kun rahalaitos ei osoita, että toimituspalkkio vastaa tosiasiallisesti suoritettuja palveluja ja sille aiheutuneita kuluja (tuomio Caixabank ja Banco Bilbao Vizcaya Argentaria, 79 kohta). Korkeimman oikeuden arviointi toimituspalkkion maksuvelvollisuudesta tässä asiassa
  12. Edellä selostettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että toimituspalkkioehtoa ei ole pidettävä sopimuksen pääkohdetta koskevana ehtona. Ehto ei siten tällä perusteella jää sopimusdirektiivissä edellytetyn kohtuuttomuusarvioinnin ulkopuolelle.
  13. Korkein oikeus pitää selvitettynä, että B Oy on tarjonnut ainakin jonkinlaisen vastasuorituksen toimituspalkkioon nähden. Myös A on vedonnut toimituspalkkion kohtuuttomuutta koskevan väitteensä tueksi muun ohella siihen, että toimituspalkkio ei ole ollut asianmukainen suhteessa vastikkeena suoritettuun palveluun. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että kysymys on palvelujen hinta-laatusuhteen arvioimisesta, joka ei kuulu sopimusehtodirektiivin edellyttämän kohtuuttomuusarvioinnin piiriin, mikäli ehto on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.
  14. Korkein oikeus toteaa, että toimituspalkkion euromäärä on ilmennyt selvästi luottosopimuksesta ja toimituspalkkion maksuajankohta puolestaan erikseen toimitetuista lainan yleisistä ehdoista. B Oy:n esittämin tavoin myös palkkion nimestä on voinut sinänsä päätellä, mitä palkkiolla on ollut tarkoitus kattaa.
  15. Edelleen Korkein oikeus toteaa, että luoton myöntämiseen liittyvistä toimista, kuten kuluttajansuojalain 7 luvun 14 §:ssä edellytetystä kuluttajan luottokelpoisuuden arvioinnista, aiheutuu luotonantajalle väistämättä jonkinlaisia kustannuksia, eikä estettä ole sinänsä sille, että näitä peritään muun kuin luoton koron muodossa. Ottaen kuitenkin huomioon yhtäältä toimituspalkkion sisällöstä luottosopimuksessa annettujen tietojen vähäisyys sekä toisaalta toimituspalkkion suuruus luoton määrään ja luottotuotteen muihin ominaisuuksiin nähden Korkein oikeus katsoo, ettei tosiasiallisesti suoritettujen palvelujen luonne ole ollut kohtuudella ymmärrettävissä tai johdettavissa sopimuksesta sitä kokonaisuutena tarkastellen. A:lla ei ole myöskään ollut mahdollisuutta varmistua siitä, etteivät erilaiset maksut tai palvelut, joista ne suoritetaan, ole päällekkäisiä. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei sopimusehtodirektiivissä tarkoitettu avoimuusvaatimus, siten kuin sitä on unionin oikeuden mukaan tulkittava, ole toimituspalkkioehdon osalta täyttynyt. Ehdon kohtuuttomuutta on siten arvioitava direktiivin edellyttämällä tavalla.
  16. Arvioitaessa sopimusehdon kohtuuttomuutta edellä selostetun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa keskeistä puolestaan on, onko luotonantaja kyennyt osoittamaan, että toimituspalkkio on vastannut tosiasiallisesti suoritettuja palveluja ja luotonantajalle aiheutuneita kuluja.
  17. B Oy:n mukaan toimituspalkkio on perustunut muun ohella osoite- ja luottotietojen tarkistamisesta, luottokelpoisuuden arvioinnista sekä luoton maksatuksesta ja muista luottohakemuksen käsittelyprosessin mukaisista toimista aiheutuneisiin todellisiin kuluihin. B Oy on esittänyt myös kirjallista selvitystä suorittamistaan toimista.
  18. Asiaa arvioitaessa on otettava huomioon, että kyse on ollut 5 000 euron suuruisesta vakuudettomasta kertaluotosta eli luotosta, johon ei ole liittynyt esimerkiksi vakuuden arviointiin ja sen hallintaan liittyviä toimenpiteitä ja jossa luotonmyöntöprosessi on Korkeimmalle oikeudelle esitetyn selvityksen mukaan ollut ainakin pääosin koneellinen. Erityisesti tähän nähden Korkein oikeus katsoo, ettei B Oy ole kyennyt osoittamaan, että 975 euron suuruinen toimituspalkkio olisi vastannut tosiasiallisesti suoritettuja palveluja ja sille aiheutuneita kuluja.
  19. Korkein oikeus toteaa, ettei ratkaisevaa merkitystä ole esimerkiksi sillä, olisiko toimituspalkkio jäänyt koko laina-ajalle jaksotettuna alhaisemmaksi kuin määrä, jota tällaiset luottokustannukset eivät nykyisin voimassa olevan

§:n mukaan saa ylittää. Luottokustannusten ehdotonta ylärajaa koskevan sääntelyn noudattamisen ei ylipäätään ole tarkoitettu osoittavan luottokustannusten kohtuullisuutta niin, että tuomioistuin ei voisi yksittäistapauksessa kokonaisarviointiin perustuen katsoa, että hintaa koskevat ehdot ovat kohtuuttomat (ks. HE 230/2018 vp s. 31). Lisäksi kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ää on joka tapauksessa tulkittava sopimusehtodirektiivissä säädetyllä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetyllä tavalla.

  1. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että toimituspalkkioehto on ollut kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuuton. Kun kysymys on sopimusehtodirektiivissä edellytetystä kohtuuttomuusarvioinnista, toimituspalkkioehto on jätettävä kokonaan huomioon ottamatta ja toimituspalkkioehtoon perustuvat B Oy:n vaatimukset on hylättävä.
  2. B Oy on vielä esittänyt, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, joka on annettu useita vuosia nyt kysymyksessä olevan luottosopimuksen tekemisen jälkeen, ei voi taannehtivasti seurata luoton myöntöaikaan ulottuvia vaikutuksia.
  3. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tulkinnalla, jonka unionin tuomioistuin antaa unionin oikeussäännölle, selvennetään ja täsmennetään kyseisen oikeussäännön merkitystä ja ulottuvuutta niin, että tulkinnasta ilmenee, miten tätä oikeussääntöä pitää tai olisi pitänyt tulkita ja soveltaa sen voimaantulosta lähtien. Tästä seuraa, että tuomioistuimet voivat ja niiden täytyy soveltaa näin tulkittua sääntöä myös oikeussuhteisiin, jotka ovat syntyneet ja jotka on perustettu kyseisen oikeussäännön voimaantulon jälkeen ja ennen tulkintapyynnöstä annettua tuomiota, jos edellytykset kyseisen oikeussäännön soveltamista koskevan asian käsittelylle toimivaltaisissa tuomioistuimissa muuten täyttyvät. (Ks. tuomio 5.9.2019 Pohotovost’ s.r.o., C-331/18, EU:C:2019:665, 53 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö.) Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön huomioon ottaminen ei myöskään merkitse, että kansallista lakia olisi tarpeen tulkita vastoin sen sanamuotoja, vaan kyse on ainoastaan jo olemassa olevien kansallisten säännösten tulkitsemisesta mahdollisimman pitkälle sopimusehtodirektiivissä edellytetyn mukaisesti. Viivästyskorkoa koskeva ehto Viivästyskorkoehto ja asianosaisten väitteet
  4. Luottosopimuksen kohdassa 5 on maksuviivästyksestä aiheutuvista kuluista todettu muun muassa, että ”alkuperäisen eräpäivän jälkeen veloitetaan lakisääteinen viivästyskorko”. Yleisissä lainaehdoissa maksun viivästymisestä on todettu, että ”viivästyskorkona veloitetaan lainan vuosikorko erääntyneelle summalle”. Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeen kohdassa 3 on samalla tavalla kuin luottosopimuksessa viitattu lakisääteiseen viivästyskorkoon.
  5. B Oy on vaatinut luoton pääomalle maksettavaksi viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 2 momentin mukaan ja maksamattomalle luottokorolle korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan. A on katsonut, että viittaus lakisääteiseen viivästyskorkoon on ymmärrettävissä viittaukseksi korkolain 4 §:n 1 momentin mukaiseen viivästyskorkoon. Lisäksi, koska viivästyskorosta ei ole ilmoitettu laissa ja unionin oikeudessa edellytetyllä tavalla, hän on vaatinut viivästyskorkovaatimuksen hylkäämistä kokonaisuudessaan kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 3 momentin nojalla. Viivästyskorkoehtoa on pidettävä epäselvyytensä vuoksi myös kohtuuttomana. Sovellettava sääntely ja arvioinnin lähtökohdat
  6. Korkolain 2 §:n 1 momentin mukaan velvollisuus maksaa korkoa määräytyy korkolain mukaan, jollei muuta johdu velallisen sitoumuksesta tai kauppatavasta tai toisin ole säädetty. Korkolain 4 §:ssä säädetään kahdesta erilaisesta viivästyskorosta, joiden kummankaan soveltaminen ei edellytä sopijapuolten välistä sopimusehtoa viivästyskoron suorittamisvelvollisuudesta (ks. KKO 2015:60, kohta 35). Pykälän 1 momentin mukaan velallisen on velan maksun viivästyessä maksettava viivästyneelle määrälle vuotuista viivästyskorkoa, joka on seitsemän prosenttiyksikköä korkeampi kuin kulloinkin voimassa oleva 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko. Pykälän 2 momentti puolestaan soveltuu velkoihin, joista jo luottoaikana maksetaan 1 momentissa säädettyä viivästyskorkoa korkeampaa korkoa. Tällöin velallisen on velan erääntymisen jälkeen maksettava viivästyskorkoa saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää. Jos velallisen sitoumus liittyy kulutusluottosopimukseen, viivästyskorkoa on kuitenkin maksettava saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää enintään 180 vuorokauden ajan siitä, kun velka on kokonaisuudessaan erääntynyt.
  7. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:ssä säädetään luottosopimuksen tekemisestä. Pykälän 1 momentissa säädetään muun muassa, että kuluttajaluottosopimus on tehtävä kirjallisesti tai momentista tarkemmin ilmenevällä tavalla sähköisesti. Pykälän 2 momentissa säädetään kuluttajaluottosopimuksessa mainittavista tiedoista, joista pykälän 3 momentin asetuksenantovaltuuden nojalla säädetään tarkemmin luottosopimuksesta kuluttajalle annettavista tiedoista annetussa valtioneuvoston asetuksessa. Asetuksen 5 §:n 1 momentin 13 kohdan mukaan kuluttajaluottosopimuksessa on mainittava muun muassa viivästyskorko ja sen muuttumista koskevat säännökset. Sopimuksessa mainittavia tietoja koskeva sääntely perustuu kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (jäljempänä kulutusluottodirektiivi) 10 artiklan 2 kohtaan. Kyseisen kohdan viivästyskorkoa koskevan l alakohdan mukaan luottosopimuksessa on mainittava selkeästi ja tiiviisti muun muassa luottosopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko ja sen mukauttamista koskevat järjestelyt.
  8. Unionin tuomioistuimen mukaan kulutusluottodirektiivin 10 artiklan 2 kohdan l alakohtaa on tulkittava siten, että luottosopimuksessa on mainittava konkreettisen prosenttiosuuden muodossa kyseisen sopimuksen tekohetkellä sovellettava viivästyskorko, ja siinä on selitettävä konkreettisesti viivästyskoron mukauttamismekanismi. Jos kyseessä olevan luottosopimuksen osapuolet ovat sopineet, että viivästyskorkoa muutetaan jäsenvaltion keskuspankin määrittämän ja virallisessa lehdessä julkaistavan peruskoron muutoksen perusteella, joka on helposti löydettävissä, kyseiseen sopimukseen sisältyvä viittaus mainittuun peruskorkoon riittää edellyttäen, että viivästyskoron laskentatapa peruskoron perusteella on esitetty mainitussa sopimuksessa. Tältä osin kahden edellytyksen on täytyttävä. Ensinnäkin tämän laskentatavan esittämisen on oltava helposti sellaisen keskivertokuluttajan ymmärrettävissä, jolla ei ole rahoitusalaan erikoistunutta osaamista, ja tämän esittämisen on mahdollistettava se, että hän voi laskea viivästyskoron mainitun sopimuksen sisältämien tietojen perusteella. Toiseksi mainitun peruskoron muuttamisen taajuus, joka määritetään kansallisissa säännöksissä, on myös mainittava kyseessä olevassa luottosopimuksessa. (Ks. tuomio 9.9.2021 Volkswagen Bank ym., yhdistetyt asiat C-33/20, C-155/20 ja C-187/20, EU:C:2021:736, 95 kohta; ks. myös tuomio 21.12.2023, suuri jaosto, BMW Bank, yhdistetyt asiat C-38/21, C-47/21 ja C-232/21, EU:C:2023:1014, 272 kohta.)
  9. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 3 momentin mukaan kuluttajalta ei saa luottosuhteen perusteella periä korkoa tai maksuja, josta ei ole sovittu 1 momentissa tarkoitetussa sopimuksessa. Lainkohdan perusteluissa todetaan, että säännös vastaa asiallisesti aiempaa kuluttajansuojalain 7 luvun 10 §:n 2 momenttia (ks. HE 24/2010 vp s. 37). Mainitun 7 luvun 10 §:n 2 momentin (85/1993) perustelujen mukaan säännöksellä on pyritty varmistamaan se, että kuluttajan kannalta keskeiset luottokustannuksia koskevat sopimusehdot ovat yksilöityjä ja täsmällisiä. Kuluttaja on velvollinen suorittamaan ainoastaan sellaisia luottokustannuksia, joiden peruste ja määrä ilmenevät sopimuksesta. (Ks. HE 238/1992 vp s. 15.)
  10. Kuluttajansuojalain 7 luvun 50 §:n 1 momentin perusteella mainitun luvun säännöksiä rikkovaa luotonantajaa voidaan, jos se on kuluttajansuojan kannalta tarpeellista, kieltää jatkamasta tällaista menettelyä taikka uudistamasta sitä tai siihen rinnastettavaa menettelyä. Kieltoa on lain 2 ja 3 luvussa säädetyn mukaisesti tehostettava uhkasakolla, jollei se erityisestä syystä ole tarpeetonta. Nyttemmin kuluttajansuojaviranomaisten eräistä toimivaltuuksista annetun lain (voimaan 15.7.2020) 13 §:n 1 momentin 4 kohdan perusteella elinkeinonharjoittajalle, joka kuluttajien vahingoksi tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n ja sen 3 momentin nojalla annettuja säännöksiä luottosopimuksen tekemisestä, voidaan myös määrätä seuraamusmaksu.
  11. Kulutusluottodirektiivin 23 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on annettava säännökset direktiivin nojalla annettujen kansallisten säännösten rikkomiseen sovellettavista seuraamuksista ja toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että ne pannaan täytäntöön. Seuraamusten on, vaikka niiden valinta on direktiivin johdanto-osan perustelukappaleesta 47 ilmenevällä tavalla jäsenvaltioiden harkinnassa, oltava artiklan mukaan tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia (ks. myös tuomio 9.11.2016, Home Credit Slovakia, C-42/15, EU:C:2016:842, 62 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö). Korkeimman oikeuden arviointi viivästyskorkoehdosta tässä asiassa
  12. Korkein oikeus toteaa, että B Oy:n ja A:n välisessä sopimuksessa viivästyskorosta mainitut tiedot eivät täytä kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 2 momentissa ja sitä täsmentävässä luottosopimuksesta kuluttajalle annettavista tiedoista annetun valtioneuvoston asetuksen 5 §:n 1 momentin 13 kohdassa asetettuja vaatimuksia, siten kuin mainittuja säännöksiä on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa tulkittava.
  13. Edeltä ilmenevin tavoin kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 3 momentissa kielletään perimästä kuluttajalta luottosuhteen perusteella korkoa tai maksuja, josta ei ole sovittu luottosopimuksessa. Korkolain mukaan velvollisuus maksaa viivästyskorkoa ei toisaalta edellytä, että viivästyskorosta on sovittu, vaan maksuvelvollisuus seuraa suoraan laista. Edellä kohdassa 33 selostetut esityölausumat eivät tue sellaista tulkintaa, että kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 3 momentin säännös koron ja maksujen perimättä jättämisestä koskisi varsinaisten luottokustannusten ohella viivästyskorkoa ja edellyttäisi poikkeamista korkolain yleisestä sääntelystä niin, että kuluttajaluotolle olisi maksettava viivästyskorkoa vain, jos siitä on luottosopimuksessa nimenomaisesti sovittu.
  14. Vaikka tiedot viivästyskorosta onkin kuluttajan informoimiseksi mainittava kuluttajaluottosopimuksessa edellä esitetyllä tavalla ja tätä tiedonantovelvollisuutta koskeva sääntely perustuu kulutusluottodirektiiviin, myöskään direktiivin 23 artiklan säännökset tehokkaista, oikeasuhtaisista ja varoittavista seuraamuksista eivät edellytä tulkintaa, jonka mukaan kyseisen tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti johtaisi siihen, että korkolain mukaista viivästyskorkoa ei saa periä. Kuluttajansuojalain seuraamusjärjestelmässä tällaisen tiedonantovelvollisuuden rikkominen voi edeltä ilmenevän mukaisesti olla perusteena esimerkiksi kuluttajansuojalain 7 luvun 50 §:n 1 momentissa tarkoitetun kiellon määräämiselle. Edelleen sopijapuolten välisessä suhteessa kyseisen velvollisuuden rikkominen voi vaikuttaa kuluttajan eduksi siihen, kuinka kauan tämän oikeus peruuttaa luottosopimus pysyy voimassa. Viimeksi mainituista seuraamuksista ei kuitenkaan ole tässä asiassa kysymys.
  15. A:n väitteeseen viivästyskorkoehdon kohtuuttomuudesta Korkein oikeus toteaa, ettei velvollisuutta maksaa korkolain mukaista viivästyskorkoa ole kohtuullistettava yksinomaan sillä perusteella, että viivästyskorkoa ja sen määräytymistä koskevia tietoja ei ole sopimuksessa täsmällisesti eritelty.
  16. Luottosopimuksessa ja vakiomuotoisissa eurooppalaisissa kuluttajaluottotiedoissa on mainittu lakisääteisen viivästyskoron perimisestä velan maksun viivästyessä, kun taas yleisissä lainaehdoissa on todettu, että maksun viivästyessä viivästyskorkona veloitetaan lainan vuosikorko erääntyneelle summalle. Korkein oikeus toteaa, että viittaus lakisääteiseen viivästyskorkoon voidaan ymmärtää viittaukseksi sekä korkolain 4 §:n 1 momentin mukaiseen korkoon että saman pykälän 2 momentin mukaiseen korkoon. Viittaus lainan vuosikorkoon vastaa puolestaan lähtökohdiltaan korkolain 4 §:n 2 momenttia. Korkein oikeus katsoo, että sopimusasiakirjojen kyseiset maininnat on perusteltua ymmärtää johdonmukaisena kokonaisuutena, jossa yleisten lainaehtojen maininta lainan vuosikoron suuruisesta viivästyskorosta täsmentää luottosopimuksen mainintaa lakisääteisestä viivästyskorosta ja jonka tarkoituksena on ollut muun muassa informoida luotonottajaa korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisesta viivästyskoron maksuvelvollisuudesta. Siten B Oy:llä on oikeus saada luottopääomalle viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 2 momentin mukaisesti. Perintäkulut Asianosaisten väitteet
  17. A on vaatinut, että B Oy:n vaatimukset perintäkuluista hylätään, koska B Oy ja perintäyhtiö ovat hyvän perintätavan vastaisesti perineet myös perusteettomia ja kohtuuttomia kuluja. B Oy on katsonut, ettei asiassa ole toimittu hyvän perintätavan vastaisesti ja että perintäkulut ovat olleet myös määrältään kohtuullisia. Perintätoimet ovat lisäksi kohdistuneet myös luoton pääoman perimiseen. Sovellettava sääntely ja arvioinnin lähtökohdat
  18. Velallisen velvollisuudesta korvata perintäkulut säädetään saatavien perinnästä annetussa laissa (jäljempänä perintälaki). Hyvästä perintätavasta säädetään perintälain 4 §:ssä, jonka 1 momentin mukaan perinnässä ei saa käyttää hyvän perintätavan vastaista tai muutoin velallisen kannalta sopimatonta menettelyä. Lain 10 §:n 1 momentin mukaan velallisen on korvattava perinnästä velkojalle aiheutuvat kohtuulliset kulut. Pykälän 3 momentissa säädetään muun muassa, että velallinen ei kuitenkaan ole velvollinen korvaamaan perintäkuluja, jos velkoja tai toimeksisaaja on menetellyt lain 4 §:n vastaisesti, paitsi jos menettelyn moitittavuutta tai laiminlyöntiä voidaan pitää vähäisenä.
  19. Perintälain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 199/1996 vp s. 11-12) mukaan hyvälle perintätavalle voidaan ammattimaisessa perintätoiminnassa asettaa erityisvaatimuksia. Perintää ammattimaisesti harjoittavan on otettava toiminnassaan huomioon myös velallisen oikeudet. Tältä osin voidaan hyvän perintätavan täsmentämisessä käyttää tulkinta-apuna myös Suomen Perimistoimistojen Liiton, oikeusministeriön ja kuluttaja-asiamiehen yhteistyönä laadittuja hyvää perintätapaa kuluttajaperinnässä koskevia ohjeita. Ohjeiden mukaan perimistoimiston tulee ottaa vain oikeudellisesti perusteltuja saatavia perittäviksi. Hyvään perintätapaan on näin ollen katsottava kuuluvan, ettei lainvastaisia tai selvästi perusteettomia saatavia oteta perittäviksi. Toisaalta hyvään perintätapaan ei voida katsoa kuuluvan, että perintätoimeksiannon saajalla olisi yleinen velvollisuus ryhtyä selvittämään saatavan oikeellisuutta.
  20. Perintälain 5 §:n 1 momentin mukaan perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittavan on periessään kuluttajasaatavaa toisen lukuun tai sille yksinomaan perintätarkoituksessa siirrettyä kuluttajasaatavaa annettava tai lähetettävä velalliselle maksuvaatimus. Lain 6 §:n 1 momentin mukaan perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittava, joka perii kuluttajasaatavaa toisen lukuun tai sille yksinomaan perintätarkoituksessa siirrettyä kuluttajasaatavaa, ei saa vaatia saatavasta maksua tuomioistuimessa ennen kuin 5 §:ssä tarkoitettu maksuvaatimus on annettu tai lähetetty ja siinä mainitut saatavan maksamiselle ja huomautusten esittämiselle asetetut määräajat ovat päättyneet.
  21. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:8 (kohta 40) katsonut, että kun kantajan vaatimukset takauspalkkiosta ja tekstiviestipalvelumaksusta olivat olleet oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomia, tästä seurasi, että myös maksuja koskevat perimiskulut olivat selvästi perusteettomia. Korkeimman oikeuden arviointi perintäkuluista tässä asiassa
  22. Korkein oikeus toteaa, että A on laiminlyönyt kuluttajaluoton sopimusehtojen mukaisen takaisinmaksun, minkä vuoksi luotonantajalla on ollut tarve saada saatavalleen täytäntöönpanoperuste. Saatava on siirretty perintätoimintaa ammattimaisesti harjoittavan perintäyhtiön perittäväksi.
  23. Maksuvaatimukset ovat koskeneet merkittäviltä osin luoton pääomaa ja sille perittävää luoton korkoa sekä viivästyskorkoa, jotka A on velvollinen maksamaan. Korkein oikeus toteaa, että perintäyhtiö ei ole perintälain mukaan saanut vaatia saatavasta maksua tuomioistuimessa ennen kuin maksuvaatimus on annettu tai lähetetty ja siinä mainitut saatavan maksamiselle ja huomautusten esittämiselle asetetut määräajat ovat päättyneet. Edelleen Korkein oikeus katsoo, että siltäkään osin kuin perintäkirjeisiin sisältynyt vaatimus toimituspalkkiosta on tullut hylätyksi, kyse ei ole ollut sellaisesta selvästä perusteettomuudesta, että perinnässä olisi menetelty perintälain 4 §:n vastaisesti.
  24. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että B Oy:llä on oikeus saada korvaus perintäkuluista. Tuomiolauselma Muutokset hovioikeuden tuomioon: A:n velvollisuus suorittaa pääomaa B Oy:lle alennetaan käräjäoikeuden tuomitsemaan 4 726,23 euroon, mille määrälle on maksettava hovioikeuden määräämää viivästyskorkoa. A vapautetaan velvollisuudesta suorittaa B Oy:lle luottokuluja 709,56 euroa korkoineen. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Lena Engstrand, Tuija Turpeinen, Pekka Pulkkinen ja Pasi Pölönen (eri mieltä). Esittelijä Sofia Aspelund (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto Esittelijäneuvos Aspelund: Esittelijän mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen mukainen kohtien 1-39 ja 41-48 osalta. Kohdan 40 asemesta esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuisi perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavaa: B Oy:llä on siis oikeus viivästyskorkoon. Tämän jälkeen on vielä ratkaistava, minkä suuruista viivästyskorkoa luottopääomalle on maksettava osapuolten välinen sopimusehtokokonaisuus huomioon ottaen. Kuten kohdassa 28 on todettu, luottosopimukseen ja vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeeseen on maksuviivästystilanteita silmällä pitäen sisältynyt maininta alkuperäisen eräpäivän jälkeen veloitettavasta lakisääteisestä viivästyskorosta. Useissa viivästyskorkoa koskevan lainsäädännön muuttamista koskevissa hallituksen esityksissä (ks. HE 232/2001 vp, HE 64/2009 vp ja HE 57/2012 vp) korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesta korosta on käytetty nimitystä ”lakisääteinen viivästyskorko” (ks. vastaavasti KKO 2015:60, kohdat 4 ja 35). Mainittua korkolain 4 §:n 1 momenttia koskevien yksityiskohtaisten perustelujen mukaan lakisääteinen viivästyskorko lasketaan niin, että korkolain 12 §:ssä tarkemmin määriteltyyn viitekorkoon lisätään seitsemän prosenttiyksikköä (HE 232/2001 vp s. 29). Lakisääteinen viivästyskorko on siis korko, jonka suuruus määräytyy lain mukaan, eikä se ole seurausta sovitusta luottokorosta. Edellä todettu vastaa myös lakisääteisen viivästyskoron yleiskielen mukaista merkityssisältöä. Yleiset lainaehdot on muotoiltu luottosopimuksesta ja ennakkotietolomakkeesta poikkeavasti. Yleisten lainaehtojen mukaan viivästyskorkona veloitetaan lainan vuosikorko erääntyneelle summalle. Viimeksi mainittu muotoilu vastaa lähtökohdiltaan korkolain 4 §:n 2 momenttia, jonka perusteella luotonantajalla olisi oikeus saada kuluttajavelalliselta määrätyn ajanjakson ajan viivästyskorkoa saman perusteen mukaan kuin ennen eräpäivää, jos 1 momentin mukaan määräytyvä viivästyskorko olisi alempi kuin velalle eräpäivää edeltäneeltä ajalta maksettava korko. Korkolain 2 §:n 2 momentissa säädetty tahdonvaltaisuus huomioon ottaen osapuolilla on kuitenkin ollut korkolain säännösten estämättä oikeus sopia myös matalammasta viivästyskorosta. Kuluttajansuojalain 4 luvun 3 §:n mukaan jos kuluttajansuojalaissa tarkoitetun sopimuksen ehto on laadittu etukäteen ilman, että kuluttaja on voinut vaikuttaa sen sisältöön, ja ehdon merkityksestä syntyy epätietoisuutta, ehtoa on tulkittava kuluttajan hyväksi. Lain esitöissä on todettu, että tulkinnan tarvetta voi ilmetä, vaikka ehto olisi sanamuodoltaan yksiselitteinen. Sopimukseen voi esimerkiksi sisältyä sinänsä selviä mutta keskenään ristiriitaisia ehtoja. (HE 218/1994 vp s. 16.) Sopimusehtokokonaisuus on ollut B Oy:n laatima, eikä A ole voinut vaikuttaa sen sisältöön. Siitä huolimatta, että B Oy on saattanut tarkoittaa luottosopimukseen ja ennakkotietolomakkeeseen sisältyneellä lakisääteistä viivästyskorkoa koskevalla maininnalla luoton pääoman osalta korkolain 4 §:n 2 momentin mukaista viivästyskorkoa, ehto on edellä todetun mukaisesti ollut objektiivisesti arvioiden ymmärrettävissä toisin. Näin ollen ehtojen merkityksestä on syntynyt kuluttajansuojalain 4 luvun 3 §:ssä tarkoitettua epätietoisuutta. Edellä mainitun perusteella Korkein oikeus katsonee, että viivästyskorkoehtoja on tulkittava kuluttajansuojalain 4 luvun 3 §:n perusteella A:n hyväksi ja laatijansa B Oy:n vahingoksi siten, että viivästyskorko määräytyy korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesti myös siltä osin kuin viivästyskorkoa on vaadittu maksettavaksi luoton pääomalle. Oikeusneuvos Pölönen: Hyväksyn mietinnön.

🔗 Viralliseen lähteeseen

Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.