2026 false KKO:2026:19 Asianomistaja oli esitutkinnassa ilmoittanut vaativansa rikoksesta epäillylle rangaistusta, mutta ei ollut esittänyt tuolloin korvausvaatimuksia. Käräjäoikeudessa asianomistaja

§:ssä säädetään oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan alkamisesta. Pykälän 1 momentin mukaan aika alkaa: 1) riita- ja hakemusasiassa asian vireilletulosta tuomioistuimessa; 2) rikosasiassa siitä, kun toimivaltainen viranomainen on ilmoittanut vastaajalle hänen tekemäkseen epäillystä rikoksesta tai kun häneen kohdistettu rikosepäily on olennaisesti vaikuttanut hänen asemaansa; 3) asianomistajan vaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa. Pykälän 2 momentti sisältää säännökset oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan alkamisesta hallintolainkäyttöasiassa. 9. Hyvityslain 6 §:ssä säädetään hyvityksen määrästä. Pykälän 1 momentin mukaan hyvityksen tarkoituksena on korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheutunutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa. Pykälän 2 momentin mukaan hyvityksen määrä on lähtökohtaisesti 1 500 euroa vuodessa kultakin vuodelta, jona oikeudenkäynti on tuomioistuimen tai viranomaisen vastuulla olevasta syystä viivästynyt. Korkeimman oikeuden ratkaisut, joissa on poikettu

§:n 1 momentin säännösten sanamuodosta 10. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2020:2 poikennut

§:n 1 momentin 3 kohdan sanamuodosta arvioidessaan sitä, oliko asianomistajan korvausvaatimuksen käsittely viivästynyt. Ratkaisussa oikeudenkäynnin keston on katsottu alkaneen siitä, kun asianomistaja oli esitutkinnassa ilmoittanut esittävänsä vahingonkorvausvaatimuksen. Ratkaisu on perustunut keskeisesti siihen, että

§:n 1 momentin 3 kohdan säännöksen on todettu olevan ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Siten säännös oli Korkeimman oikeuden mukaan ristiriidassa myös hyvityslain 4 §:n 2 momentin kanssa, jonka mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Korkein oikeus on ratkaisussa viitannut siihen, että perustuslain 22 § velvoittaa valitsemaan mahdollisista lain tulkintavaihtoehdoista ihmis- ja perusoikeudet parhaiten turvaavan vaihtoehdon, ja pitänyt perusteltuna tulkita hyvityslain säännöksiä siten, että ne eivät estä ottamasta asianomistajan osalta oikeudenkäynnin kestona huomioon jo vaatimusten vireille tuloa tuomioistuimessa edeltänyttä esitutkintavaihetta. (KKO 2020:2, kohdat 21-25.) 11. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2025:95 vastaavalla tavalla poikennut

§:n 1 momentin 1 kohdan sanamuodosta. Ratkaisussa on ollut kysymys oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan arvioimisesta tilanteessa, jossa asianosaisen oikeus korvaukseen ratkaistiin ensi vaiheessa kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetun lain mukaisessa lunastustoimituksessa, jossa annetusta ratkaisusta vasta voitiin hakea muutosta valittamalla maaoikeuteen. Korkeimman oikeuden mukaan (kohdat 14-15) tällaisessa asiassa

§:n tulkitseminen sen 1 momentin 1 kohdan sanamuodon perusteella siten, että oikeutta lunastuskorvaukseen koskevan oikeudenkäynnin katsottaisiin alkaneen vasta asian vireilletulosta maaoikeudessa, olisi johtanut selvään ristiriitaan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta koskevan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Ristiriita ihmisoikeussopimuksen ja sen tulkintakäytännön ja toisaalta

§:n 1 momentin 1 kohdan sanamuodon välillä oli mahdollista välttää siten, että

§:n säännöksiä tulkittiin yhdessä lain 4 §:n 2 momentin kanssa. Korkein oikeus on katsonut, että oikeudenkäynnin viivästymistä lunastuskorvauksen osalta oli asiassa arvioitava siitä ajankohdasta lähtien, jolloin asia oli lunastustoimituksessa muuttunut riitaiseksi. Onko A esittänyt korvausvaatimuksen esitutkinnassa?

1. Asiassa on ensiksi otettava kantaa siihen, onko A esitutkinnassa ilmoittanut esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia niin, että oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavaa aikaa tulisi tämän vuoksi arvioida samoin kuin ratkaisussa KKO 2020:
3. A on esitutkinnassa ilmoittanut vaativansa rikoksesta epäillylle rangaistusta, mutta korvausvaatimusten osalta hän ei ole vielä ilmaissut lopullista kantaansa. Esitutkintapöytäkirjasta ilmenee, että A:lle oli ilmoitettu asianmukaisesti asianomistajalle kuuluvista prosessuaalisista oikeuksista. Korkein oikeus katsoo, ettei A ole esitutkinnassa ilmoittanut esittävänsä asiassa vahingonkorvausvaatimusta niin, että oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan voitaisiin ratkaisusta KKO 2020:2 ilmenevän laintulkinnan mukaisesti tällä perusteella katsoa alkaneen esitutkintakuulustelusta 30.10.
4. Voiko pelkästään rangaistusta vaatineella asianomistajalla olla oikeus hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisen perusteella?
5. Edellä todetun mukaisesti A on esittänyt vahingonkorvausvaatimuksen vasta asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä. Oikeudenkäynnin viivästymisen arviointiin vaikuttaa hänen tapauksessaan keskeisesti se, voidaanko käsittelyaika ennen vahingonkorvausvaatimuksen esittämistä ottaa huomioon. Siksi seuraavaksi on arvioitava, voiko asianomistajalla ylipäätään olla oikeutta hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä sellaiselta ajalta, jolloin hän on esittänyt vain rangaistusvaatimuksen.
6. Hyvityslain edellä selostettujen säännösten mukaan oikeus hyvitykseen on kaikilla yksityisillä asianosaisilla. Lain esitöissä ei ole otettu nimenomaisesti kantaa siihen, onko pelkästään rangaistusvaatimuksen esittäneellä asianomistajalla oikeus hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästyessä. Lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on kuitenkin todettu, ettei merkitystä ole sillä, missä roolissa asianosainen oikeudenkäynnissä on. Hän voi olla riita-asiassa kantaja tai vastaaja, hakemusasiassa hakija tai tämän vastapuoli taikka rikosasiassa puhevaltaa käyttänyt asianomistaja tai vastaaja. (HE 233/2008 vp s. 23.)
7. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2023:26 katsonut, että rikosasian asianomistaja, joka ei ollut esittänyt rangaistus- tai korvausvaatimusta, ei ollut oikeutettu hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä. Korkeimman oikeuden mukaan (kohta 6) hyvityslaista ja sen perusteluista selvästi ilmeni sääntelyn tarkoituksena olleen, että oikeus hyvitykseen on vain oikeudenkäynnin asianosaisilla ja rikosasiassa vain sellaisella asianomistajalla, joka on käyttänyt asiassa puhevaltaa.
8. Suomen perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa. Korkein oikeus on täysistuntoratkaisussa KKO 2015:14 (kohta 41) todennut, että perustuslain 21 § turvaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sekä rikosasian vastaajalle että asianomistajalle. Perustuslakivaliokunnan kannanotoista ilmenee, että asianomistaja nauttii mainitun säännöksen nojalla perusoikeussuojaa paitsi siltä osin kuin hän esittää rikosasian yhteydessä korvausvaatimuksia myös esittäessään rikosasiassa rangaistusvaatimuksia.
9. Korkein oikeus toteaa, että asianomistajan oikeus vaatia rangaistusta on perustuslain 21 §:ssä tarkoitettu asia, joka asianomistajalla on oikeus saada käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä. Asianomistajan syyteoikeuden toissijaisuus syyttäjän syyteoikeuteen nähden ei anna aihetta arvioida asiaa toisin, sillä esitutkinnan ja syyteharkinnan kesto vaikuttaa suoraan siihen, milloin asianomistaja pääsee käyttämään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 §:n 3 momentin mukaisia oikeuksiaan rikosoikeudenkäynnissä.
10. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että asianomistajalla voi olla oikeus hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä myös silloin, kun hän on esittänyt vain rangaistusvaatimuksen. Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika rangaistusvaatimuksen esittäneen asianomistajan osalta
11. Asianomistajan korvausvaatimusta koskevan ratkaisun KKO 2020:2 oikeudelliset perusteet eivät sovellu sellaisinaan asianomistajan rangaistusvaatimukseen, koska se ei pääsääntöisesti kuulu ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltamisalaan (ks. suuren jaoston ratkaisu asiassa Fabbri ym. v. San Marino, 24.9.2024, kohdat 78 ja 84-93). Nyt ratkaistavana on, miten hyvityslain sääntelyä oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavasta ajasta on tulkittava rangaistusvaatimuksen esittäneen asianomistajan osalta. 21.

§:n 1 momentin 3 kohdassa säädetään oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan alkamisesta asianomistajan osalta siten, että alkamisajankohta ei riipu siitä, minkä sisältöisen vaatimuksen asianomistaja on esittänyt. Myöskään lain esitöissä ei ole eroteltu toisistaan tilanteita, joissa asianomistaja esittää rangaistusvaatimuksen, tilanteista, joissa asianomistaja esittää korvausvaatimuksia. Lain tarkoituksena on siten selvästikin ollut, että oikeudenkäynnin kestoa asianomistajan osalta arvioidaan samalla tavalla riippumatta siitä, onko hän vaatinut rangaistusta vai korvauksia.

1. Hyvityslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on esitetty, että lain 5 §:n säännökset oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan alkamisesta vastaisivat ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöä (HE 233/2008 vp s. 24-25). Kohdissa 10 ja 11 selostetuista Korkeimman oikeuden ratkaisuista ilmenee, että tämä käsitys ei ole pitänyt paikkaansa. Lainsäätäjä ei kuitenkaan ole ryhtynyt toimiin säännösten muuttamiseksi. Tässä tilanteessa lain tarkoitusta asianomistajien samanlaisesta kohtelusta heidän vaatimustensa laadusta riippumatta ei ole nyt perusteltua arvioida toisella tavalla kuin lakia säädettäessä.
2. Kohdassa 17 todetulla tavalla asianomistaja nauttii perustuslain 21 §:n nojalla perusoikeussuojaa riippumatta siitä, vaatiiko hän rangaistusta vai esittääkö hän korvausvaatimuksia. Sen vuoksi on perusteltua katsoa, että asianomistaja, joka esitutkinnassa ilmoittaa vaativansa rikoksesta epäillylle rangaistusta, käyttää rikosprosessissa puhevaltaa yhtä merkityksellisellä tavalla kuin asianomistaja, joka esitutkinnassa ilmoittaa aikovansa esittää oikeudenkäynnissä korvausvaatimuksia. Nämäkin näkökohdat puoltavat sitä, että oikeudenkäynnin kestoa asianomistajan osalta arvioidaan samalla tavalla riippumatta siitä, minkä sisältöisiä vaatimuksia hän on esittänyt. 24.

§:n 1 momentin 3 kohdan säännöstä ei ennakkopäätöksen KKO 2020:2 mukaisesti voida soveltaa asianomistajaan, joka on esitutkinnassa ilmoittanut aikovansa esittää oikeudenkäynnissä korvausvaatimuksia. Jos samaa säännöstä ennakkopäätöksen seurauksena syntyneessä oikeudellisessa tilanteessa tulkittaisiin niin, että se edelleen määrittää oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan alkamista sellaisen asianomistajan osalta, joka on esitutkinnassa esittänyt vain rangaistusvaatimuksen, tällainen laintulkinta johtaisi ristiriitaan edellä lain tarkoituksesta ja asianomistajan perusoikeussuojan laajuudesta esitettyjen näkökohtien kanssa.

1. Kun asiassa on kysymys asianomistajan perustuslain 21 §:ssä turvatun perusoikeuden loukkauksen hyvittämisestä, laintulkinnassa on perustuslain 22 §:n nojalla perusteltua pyrkiä lopputulokseen, joka parhaiten edistää kyseisen perusoikeuden tarkoituksen toteutumista. Lisäksi hyvityslakia tulkittaessa voidaan ottaa huomioon, että sääntely koskee vain yksityisen asianosaisen oikeuksia suhteessa valtioon eikä se vaikuta muiden asianosaisten oikeuksiin tai velvollisuuksiin.
2. Edellä esitetyistä syistä Korkein oikeus katsoo, että on perusteltua tulkita

§:n 1 momentin 3 kohtaa yhdenmukaisesti ratkaisun KKO 2020:2 kanssa myös tilanteessa, jossa asianomistaja on esitutkinnassa esittänyt vain rangaistusvaatimuksen. Oikeudenkäynnin keston arviointi tässä asiassa

1. Oikeudenkäynnin keston alkuhetkenä tässä asiassa on pidettävä asianomistaja A:n kuulustelua 30.10.2019, jolloin hän on ilmoittanut vaativansa rikoksesta epäillylle rangaistusta. Poliisi on kuullut yhtä todistajaa 12.11.
2. Tämän jälkeen poliisi on pyytänyt 25.2.2021 lääkärinlausuntoa epäiltyjen tekojen vaikutuksista asianomistajaan ja kuullut rikoksesta epäiltyä 5.11.
3. Lääkärinlausunto on toimitettu poliisille 21.1.
4. Esitutkinta on päätetty 3.2.2022, ja syyte on tullut vireille käräjäoikeudessa 28.6.
5. Käräjäoikeuden pääasian osalta lainvoimaiseksi jäänyt tuomio on annettu 30.10.
7. Käräjäoikeuden tuomion antamiseen on kulunut A:n kuulustelusta neljä vuotta. Esitutkinta on A:n kuulustelusta lähtien kestänyt noin kaksi vuotta kolme kuukautta. Asianomistajaa ja todistajaa on kuultu varsin pian esitutkinnan alkamisesta, mutta rikoksesta epäiltyä vasta noin kahden vuoden päästä. Käytettävissä olevan aineiston mukaan tänä aikana poliisi on ainoastaan lähettänyt pyynnön lääkärinlausunnon saamiseksi.
8. Kyse on ollut suppeasta ja yksinkertaisesta rikosasiasta. Korkein oikeus katsoo, että esitutkinta on viivästynyt hyvitykseen oikeuttavalla tavalla yhdellä vuodella, kun otetaan erityisesti huomioon, että esitutkinnassa on ollut pitkä passiivinen ajanjakso.
9. Korkein oikeus katsoo, että asian käsittely syyteharkinnassa ja käräjäoikeudessa ei ole viivästynyt. Asian käsittelyn kokonaiskestoakaan ei voida pitää kohtuuttoman pitkänä, kun siitä vähennetään hyvitykseen oikeuttavaksi katsottu yhden vuoden aika. Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan A:lle hyvityksenä oikeudenkäynnin viivästymisestä 1 500 euroa. Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor (eri mieltä), Tuomo Antila, Lena Engstrand (eri mieltä), Eva Tammi-Salminen ja Pasi Pölönen (eri mieltä). Esittelijä Jenna Mansikkamäki (mietintö). Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Mansikkamäki: Esittelijän mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen kohtien 1-17 ja 19-20 osalta. Kohdan 20 jälkeen esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuisi perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavaa: Hyvityslain säätämisen tavoitteena on ollut parantaa asianosaisten oikeusturvaa sekä panna täytäntöön ihmisoikeussopimuksesta ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä aiheutuvat velvoitteet. Lailla on luotu jälkikäteinen oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä oikeudenkäynnin viivästymistä vastaan. (HE 233/2008 vp s. 1 ja 14.) Hyvityslain 4 §:n 2 momenttiin on säädetty velvollisuus ottaa viivästymistä arvioitaessa huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, koska näin voidaan ottaa huomioon myös ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön myöhempi kehitys. Lain perusteluissa on todettu tarkoituksena olevan, että viivästymistä arvioidaan vastaavasti kuin ihmisoikeustuomioistuimessa, toisin sanoen, että oikeudenkäynti on lain mukaan viivästynyt niissä tapauksissa, joissa se on myös ihmisoikeussopimuksen mukaan viivästynyt. (HE 233/2008 vp s. 23-24.)

§:n 1 momentin 3 kohdan mukaan oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa asianomistajan vaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa. Tämä sääntelyratkaisu eroaa momentin 2 kohdassa rikosasian vastaajan osalta säädetystä, jossa oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika ulotettiin käytännössä esitutkintaan. Mainitun 5 §:n perustelujen mukaan säännös vastaa ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöä. Ihmisoikeussopimuksen kannalta oikeudenkäynti saattaa alkaa jo aikaisemmin kuin kansallisen prosessilain mukaan. (HE 233/2008 vp s. 24-25.) Korkein oikeus todennee, että sääntelyratkaisu ja esityöt osoittavat lainsäätäjän tarkoituksena olleen, että oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika ulotetaan varsinaista oikeudenkäyntiä edeltäviin vaiheisiin vain siltä osin kuin ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön on katsottu sitä edellyttävän. Korkeimman oikeuden edellä kohdissa 10 ja 11 selostetuissa ratkaisuissa KKO 2020:2 ja KKO 2025:95

§:n sanamuodon ohittaminen onkin perustunut ristiriitaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa ja siten lain 4 §:n 2 momentin kanssa. Edellä kohdasta 20 ilmenevällä tavalla ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappale, jonka mukaan jokaisella on oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa, ei pääsääntöisesti anna suojaa asianomistajan esittämälle rangaistusvaatimukselle. Ihmisoikeussopimuksesta ja sitä koskevasta ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei siten ole vastaavasti kuin ratkaisuissa KKO 2020:2 ja KKO 2025:95 johdettavissa perustetta

§:n sanamuodon sivuuttamiselle. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Säännös velvoittaa tuomioistuimen valitsemaan perusteltavissa olevista lain tulkintavaihtoehdoista sellaisen, joka parhaiten edistää ihmis- ja perusoikeuksien toteutumista. Tuomioistuimen on pyrittävä ihmisoikeusmyönteiseen ja perustuslainmukaiseen laintulkintaan käyttäessään yksittäiseen säännökseen perustuvaa harkintavaltaa ja noudattaessaan ihmisoikeusvelvoitteiden asettamia vaatimuksia. Tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan. Kiellettyä on ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi. (Ks. esim. KKO 2015:14, kohdat 29 ja 36 sekä KKO 2021:42, kohta 8 ja KKO 2024:20, kohta 25 ja niissä viitatut ratkaisut.) Korkein oikeus todennee, että

§:n 1 momentin 3 kohta on sanamuodoltaan täsmällinen ja lain esitöidenkin valossa yksiselitteinen. Korkein oikeus katsonee, että säännös ei mahdollista sellaista perusoikeusmyönteistä tulkintaa, jonka mukaan oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan voitaisiin lain selvästä sanamuodosta poiketen katsoa alkaneen jo esitutkinnassa. Perustuslain 106 §:n mukaan jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Säännöksen soveltaminen edellyttää, että ristiriita on ilmeinen eli perustuslakivaliokunnan toteamin tavoin selvä ja riidaton ja siksi helposti havaittavissa eikä esimerkiksi oikeudellisena kysymyksenä tulkinnanvarainen. Mahdollisen ristiriidan olemassaoloa arvioitaessa merkitystä on perustuslakivaliokunnan kulloinkin kysymyksessä olevan lain säätämisvaiheessa antamalla lausunnolla. (PeVM 10/1998 vp s. 31.) Kansallisessa lainsäädännössä asianomistajalle on säädetty oikeus vaatia tuomioistuimessa rangaistusta rikoksen tekijälle. Asianomistajan syyteoikeus on kuitenkin syyttäjän syyteoikeuteen nähden toissijainen ja asianomistajan esitutkinnassa esittämä rangaistusvaatimus on oikeudelliselta luonteeltaan syyttämispyyntö, joka on eräiden rikosten kohdalla syytteen nostamisen edellytys. Syyttäjän nostettua syytteen asianomistajan ei ole välttämätöntä osallistua oikeudenkäyntiin vaatimalla rangaistusta, vaikka hänelle onkin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 §:n 3 momentissa säädetty muun ohessa oikeus tällöinkin yhtyä syyttäjän tai toisen asianomistajan esittämään syytteeseen. Asianomistaja voi jättäytyä rikosoikeudenkäynnin ulkopuolelle tilanteessa, jossa syyttäjä toimii hänen syyttämispyyntönsä mukaisesti nostamalla syytteen, eikä hänellä tällöin ole hyvityslain nojalla oikeutta korvaukseen oikeudenkäynnin viivästymisestä. Toisaalta asianomistaja voi mainitun 1 luvun 14 §:n 3 momentin mukaisesti hakea muutosta asiassa annettuun ratkaisuun siitä riippumatta, onko hän käyttänyt asiassa puhevaltaa ja hänellä on saman luvun 15 §:n 1 momentin nojalla ottaa ajaakseen syyte, jonka syyttäjä tai toinen asianomistaja on peruuttanut. Asianomistaja voi näin ollen osallistua oikeudenkäyntiin myös sen myöhemmissä vaiheissa. Korkein oikeus katsonee, että asianomistajan syyteoikeuden toissijaisuus ja sitä koskeva sääntelykokonaisuus jossain määrin puoltaa hyvityslaissa tehtyä sääntelyratkaisua siitä, että oikeudenkäynnin kesto rangaistusta vaatineen asianomistajan kohdalla lasketaan alkavaksi vasta siitä, kun asianomistaja on oikeutettu ja myös tosiasiallisesti ryhtyy käyttämään omaa syyteoikeuttaan tuomioistuimessa. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2023:26 (kohta 6) todennut, niin viivästymishyvityksessä on asiallisesti kysymys oikeudenkäynnissä esitettyjen vaatimusten käsittelyn viivästymisestä aiheutuneen haitan hyvittämisestä. Toisaalta asianomistajan syyteoikeuden ollessa edellä todetuin tavoin syyttäjän syyteoikeuteen nähden toissijainen, esitutkinnan kesto vaikuttaa väistämättä myös asianomistajan oikeuteen saada rangaistusvaatimuksensa käsitellyksi tuomioistuimessa ilman aiheetonta viivytystä, mikä yhdessä rikosasian asianosaisten yhdenvertaisuuden kanssa puoltaisi sitä, että esitutkinnan kesto otettaisiin huomioon oikeudenkäynnin kestossa viivästymishyvitystä arvioitaessa. Perustuslain 22 §:ssä julkiselle vallalle säädetty velvollisuus turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen korostaa pyrkimystä perusoikeuksien aineelliseen turvaamiseen (HE 309/1993 vp s. 75). Hyvityslaki ei itsessään rajoita asianomistajan perustuslain 21 §:ssä turvattua oikeutta saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä oikeudenkäynnissä tai muussakaan viranomaisessa. Kysymys on laista, joka säätää tämän perusoikeuden loukkauksen jälkikäteisestä hyvittämisestä oikeudenkäynnin osalta. Vaikka selvää on, että perusoikeusloukkauksen hyvittäminen jälkikäteen tekee perusoikeuksien tarjoamaa suojaa tehokkaaksi, Korkein oikeus todennee, ettei mainittu perustuslain säännös ainakaan selvästi sisällä millekään taholle velvollisuutta perusoikeusloukkauksen jälkikäteiseen hyvittämiseen tai perusoikeusloukkauksen kohteelle vastaavasti oikeutta rahalliseen hyvitykseen loukkauksen johdosta. Perustuslakivaliokunta ei ole hyvityslakia säädettäessä kiinnittänyt huomiota siihen, että esitutkintavaihe on rikosasian asianomistajan kohdalla rajattu oikeudenkäynnin keston ulkopuolelle oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa. Korkein oikeus katsonee, ettei

§:n 1 momentin 3 kohta, jossa oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika on rajattu alkamaan vaatimuksen esittämisestä tuomioistuimessa, ole ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa niin, että säännös tulisi perustuslain 106 §:n nojalla jättää käsillä olevassa asiassa soveltamatta. Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaisesti julkisen vallan käytön ja siten myös tuomioistuinten lainkäytön tulee perustua lakiin. Säännös estää poikkeamasta hyvityslain selvästä sanamuodosta tilanteessa, jossa hyvityslaki soveltuu asian arviointiin eikä perustuslain 106 §:stä edellä todetuin tavoin ole johdettavissa mahdollisuutta sanamuodon sivuuttamiseen. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsonee, että oikeudenkäynnin ei voida katsoa A:n esittämin tavoin alkaneen rangaistusvaatimuksen esittämisestä esitutkinnassa. Oikeudenkäynti on

§:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti alkanut 2.5.2023, kun A:n korvausvaatimuskirjelmä, jossa hän on myös yhtynyt syyttäjän syytteeseen, on saapunut käräjäoikeuteen. Oikeudenkäynti käräjäoikeudessa on kestänyt noin kuusi kuukautta. Oikeudenkäynti ei siten ole viivästynyt eikä A:lla ole oikeutta hyvitykseen. Korkein oikeus ei muuttane hovioikeuden tuomion lopputulosta. Oikeusneuvos Pölönen: Olen ratkaisun lopputuloksen sekä perustelujen kohtien 1-20 ja 27-30 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä kannalla. Kohtien 21-26 asemesta perustelen ratkaisuani seuraavasti: Hyvityslaki on säädetty Suomen saatua lukuisia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen langettavia tuomioita oikeudenkäyntien viivästymisistä. Hyvityslain säätämisen keskeisin tavoite on ollut täyttää Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloiden vaatimukset. (Ks. HE 233/2008 vp s. 14 ja 23.) Ihmisoikeuksina oikeus kohtuullisessa ajassa tapahtuvaan oikeudenkäyntiin ja oikeus tehokkaaseen oikeussuojakeinoon oikeudenkäynnin viivästyksiä vastaan ovat erillisiä oikeuksia. Hyvityslaki toteuttaa erityislakina ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan vaatimuksia eli tarjoaa oikeussuojakeinon oikeudenkäynnin viivästyksiä vastaan. Samalla hyvityslaki turvaa perustuslain 21 §:n mukaisten oikeuksien toteutumista. Lain 3 §:n sisällöllinen kriteeri hyvitysoikeuden syntymiselle (”oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa”) on asiallisesti sama kuin prosessin kestoa koskeva perusoikeus (”ilman aiheetonta viivytystä”) tai ihmisoikeus (”oikeus kohtuullisen ajan kuluessa”). Viivästyshyvitys voi perustua yksin perusoikeutena turvatun oikeuden loukkaukseen eli tarvitsematta lisätukea ihmisoikeussopimuksesta, ja on perustettavissa suoraan lain sanamuotoon ja sen perusoikeusmyönteiseen tulkintaan. Hyvityslakia säädettäessä on korostettu sekä ihmisoikeusvelvoitteita että oikeusvaltioperiaatetta (ks. PeVL 2/2009 vp s. 2). Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tavoin oikeusvaltioperiaate kiinnittyy paitsi ihmisoikeusvelvoitteisiin, myös perustuslakiin ja perusoikeuksiin. Julkisella vallalla on perustuslain 22 §:n mukainen velvollisuus turvata molempien, eli niin perusoikeuksien kuin ihmisoikeuksienkin toteutuminen. Perustuslain mukaiset asianomistajan perusoikeudet ovat laajemmat kuin asianomistajan ihmisoikeudet. Ihmisoikeutena rikosuhrille on turvattu oikeus viivytyksettömään oikeudenkäyntiin vain rikokseen perustuvien korvausvaatimustensa osalta ja oikeuttaan hyvään maineeseen koskevissa asioissa. Perustuslain suoja sitä vastoin ulottuu kattavasti myös asianomistajan rangaistusvaatimukseen (KKO 2015:14, kohta 41). Niinpä esittäessään rangaistusvaatimuksen esitutkinnassa asianomistaja käyttää hänelle kuuluvaa perustuslain 21 §:ssä turvattua perusoikeutta. Hyvityslain kannalta asianomistaja käyttää tällöin merkityksellisellä tavalla puhevaltaa rikosprosessissa. Perusoikeusuudistuksen keskeisenä tavoitteena on ollut turvata perusoikeuksia aineellisesti eikä vain muodollisesti (HE 309/1993 vp s. 75). Perustuslakivaliokunnan mukaan asianomistajan prosessuaalisten keinojen ja oikeuksien tulee olla tasavertaiset ja symmetriset rikoksesta epäillyn kanssa (ks. PeVL 59/2014 vp s. 6). Kannanotto on esitetty jatkokäsittelylupajärjestelmään liittyen, mutta argumenttia on perusteltua soveltaa myös arvioitaessa asianomistajan käytettävissä olevia oikeussuojakeinoja oikeudenkäynnin viivästystä vastaan. Asianomistajan rangaistusvaatimus nauttii perusoikeussuojaa yhtä lailla kuin rikoksesta epäillyn oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa ja sitä turvaava viivästyshyvityksen mahdollisuus. Oikeus viivästyshyvitykseen kaiken tyyppisten rikosprosessissa esittämiensä vaatimusten osalta on asianomistajan perusoikeussuojaan kuuluva asiallisesti perusteltu ja rikoksesta epäiltyyn nähden symmetrinen oikeusturvavaatimus. Tulkinta mahtuu hyvityslain 3 §:n sanamuotoon ja toteuttaa lain perustarkoitusta kaikenlaisten oikeudenkäyntien viivästysten estämisestä ja hyvittämisestä. Oikeudenkäynnin viipyminen voi aiheuttaa asianomistajalle lain 6 §:ssä tarkoitettua huolta, epävarmuutta tai muuta haittaa yhtä lailla riippumatta siitä, onko käsiteltävänä tämän rangaistus- tai korvausvaatimus tai molemmat. Tämän valtion vastuulla olevan asian toteuttamiseksi ei myöskään tarvita muiden asianosaisten perusoikeuksia mahdollisesti kaventavaa punnintaa (ks. KKO 2020:2, kohta 25). Korkein oikeus on katsonut, että

§:n säännös alkamisajankohdasta rajoittaa asianomistajan perusoikeussuojaa tämän korvausvaatimusten osalta (KKO 2020:2). Katson, että näin on myös suhteessa asianomistajan rangaistusvaatimukseen, ja että

§:n 1 momentin 3 kohdan soveltaminen johtaisi ristiriitaan lain 3 §:ssä turvatun asianomistajan oikeuden kanssa. Oikeusneuvos Engstrand: Hyväksyn esittelijän mietinnön. Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen ilmoitan olevani viivästymishyvityksen määrästä samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Oikeusneuvos Kantor: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Engstrand.