KKO/2023/39
2023 false KKO:2023:39 A Oy:n ja B Ky:n välillä oli vuodesta 2009 alkaen noudatettu käytäntöä, jonka mukaan B Ky oli voinut maksaa A Oy:n laskut eräpäivän jälkeen viimeistään kuukauden kuluessa ilman viivästysseuraamuksia. A Oy vaati toukokuussa 2018 vireille tulleessa kanteessaan, että B Ky velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle viivästyskorkoa ja perintäkulujen vakiokorvauksia huhtikuun 2015 ja helmikuun 2018 välisenä ajanjaksona erääntyneiden ja myöhässä maksettujen laskujen osalta.
Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, että osapuolten viivästysseuraamusten osalta noudattama sopimuskäytäntö oli kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain 8 §:n 1 ja 3 momentin nojalla tehoton. Siten A Oy:llä oli oikeus kanteessa vaatimiinsa viivästyskorkoon ja vakiokorvauksiin perintäkuluista. (Ään.) L kaupallisten sopimusten maksuehdoista 8 § Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Asian tausta B Ky oli ollut A Oy:n asiakas huhtikuusta 2009 lähtien. Se oli hankkinut A Oy:ltä kirjoja ja muuta kirjakauppatoimintaan liittyvää vaihto-omaisuutta. A Oy oli toimittanut tällaisia tavaroita B Ky:n yksittäisten tilausten perusteella ja laskuttanut B Ky:tä tilatuista tavaroista kulloinkin erikseen lähettämällään laskulla.
Kanne ja vastaus Pohjois-Savon käräjäoikeudessa A Oy vaati 7.5.2018 vireille tulleessa kanteessaan, että B Ky ja sen vastuunalainen yhtiömies C velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan A Oy:lle viivästyskorkoja 172,81 euroa sekä saatavien perinnästä annetun lain (perintälaki) 10 e §:n (13/2013) mukaisia perintäkulujen vakiokorvauksia yhteensä 5 400 euroa viivästyskorkoineen.
A Oy vetosi siihen, että B Ky oli maksanut myöhässä kanteessa yksilöidyt 135 laskua, joiden eräpäivät olivat olleet 10.4.2015 ja 21.2.2018 välisenä aikana. A Oy:llä oli näiden osalta oikeus viivästyskorkoon sekä 40 euron suuruiseen perintäkulujen vakiokorvaukseen kunkin erääntyneen saatavan osalta.
B Ky ja C vastustivat vaatimuksia perusteeltaan. B Ky myönsi sinänsä maksaneensa kanteessa tarkoitetut 135 laskua eräpäivän jälkeen. Maksut olivat viivästyneet eräpäivästä parista päivästä kolmeen viikkoon, mutta kaikki laskut olivat tulleet suoritetuiksi. Vastaajat vetosivat muun muassa siihen, ettei A Oy ollut osapuolten kahdeksanvuotisen yhteistyön aikana milloinkaan aiemmin esittänyt vaatimuksia viivästyskoroista tai perintäkuluista siitä huolimatta, että B Ky oli maksanut valtaosan A Oy:n laskuista eräpäivän jälkeen. Vastaajat esittivät, että osapuolten välille oli syntynyt vähintään konkludenttinen sopimus siitä, että velallinen oli voinut tehdä suoritukset kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia. Siten osapuolten välille oli syntynyt sopimus myös siitä, ettei A Oy:llä ollut oikeutta perintälain 10 e §:n mukaiseen vakiokorvaukseen.
Käräjäoikeuden tuomio 10.1.2019 nro 19/659 Käräjäoikeus piti asiassa ratkaisevana sitä, oliko A Oy:llä oikeus viivästyskorkoon kanteessa tarkoitettujen eräpäivän jälkeen maksettujen laskujen osalta.
Käräjäoikeus viittasi kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain (maksuehtolaki) 8 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan sopimusehto, jonka mukaan velkojalla ei ole oikeutta viivästyskorkoon, on tehoton. Kun säännös on pakottava, osapuolet eivät olleet voineet sopia siitä, ettei A Oy:llä olisi lainkaan oikeutta viivästyskorkoon. Toisaalta käräjäoikeus totesi, että osapuolilla on sopimusvapaus viivästyskoron maksamisvelvollisuuden alkamisajankohdan suhteen.
Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että yhtiöiden välillä oli ollut pitkäaikainen käytäntö, jonka perusteella lasku oli voitu maksaa kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia, ja että käytännöstä oli muodostunut osapuolten välille liiketapa. Kun viivästyskoron maksuvelvollisuutta ei ollut tällä käytännöllä poistettu kokonaan, vaan vain lyhyehköjen viivästymisten osalta, käräjäoikeus ei pitänyt käytäntöä maksuehtolain 8 §:n 1 momentin vastaisena.
Kaikki kanteessa tarkoitetut laskut oli maksettu viimeistään 18 päivän kuluttua eräpäivästä. Osapuolten välisen käytännön muuttaminen olisi edellyttänyt kummankin osapuolen hyväksyntää muutokselle. Kun muutoksesta ei ollut sovittu, A Oy:llä ei ollut oikeutta vaatia kanteessa tarkoitettujen myöhässä maksettujen laskujen osalta viivästyskorkoa. Koska A Oy:llä ei ollut oikeutta viivästyskorkoon, sillä ei ollut myöskään oikeutta vakiokorvaukseen perintäkuluista.
Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.
Asian on ratkaissut käräjätuomari Katriina Mikkanen.
Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 29.10.2019 nro 603 A Oy valitti hovioikeuteen.
Hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden tuomiossa kuvatusta käytännöstä oli tullut osa A Oy:n ja B Ky:n välistä sopimusta.
Hovioikeus totesi, että maksuehtolain 8 §:n 1 momentti koskee lain esitöiden mukaan vain sellaista sopimusehtoa, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida lainkaan periä. Viivästyskoron alkamisajankohdasta osapuolet sen sijaan voivat sopia. Hovioikeuden mukaan myöskään Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/7/EU (maksuviivästysdirektiivi) ei estä sitä, että viivästyskoron alkamisajankohta muodostuu osapuolten käytännön perusteella eräpäivästä poikkeavaksi. Hovioikeus totesi, että maksuviivästysdirektiivin tarkoituksena on ollut estää sopimusvapauden väärinkäyttö velkojan vahingoksi. Tässä tapauksessa B Ky ei ollut ollut sillä tavalla vahvemmassa asemassa, että se olisi voinut väärinkäyttää sopimusvapautta A Oy:n vahingoksi. Hovioikeus katsoi, ettei osapuolten välinen käytäntö ollut myöskään kohtuuton tai sopimaton eikä siten pakottavan lainsäädännön vastainen.
Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Lea Nousiainen, Tellervo Turunen ja Juha Palkamo. Esittelijä Ulla-Riitta Paso.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A Oy:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko osapuolten käytäntöä, jonka mukaan velallinen oli voinut maksaa laskut kohtuullisessa ajassa eräpäivän jälkeen ilman viivästysseuraamuksia, pidettävä pakottavan lainsäädännön vastaisena.
A Oy toisti valituksessaan kanteensa.
B Ky ja C:n sijaan tullut kuolinpesä vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.
Välitoimet Varattuaan asianosaisille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisupyynnöstä sekä sen sisällöstä Korkein oikeus esitti päätöksellään 1.7.2021 nro 1086 Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön Euroopan unionin tuomioistuimelle.
Unionin tuomioistuin antoi pyydetyn ratkaisun tuomiollaan 20.10.2022, A, C-406/21, EU:C:2022:816.
Asianosaiset antoivat ennakkoratkaisun johdosta kirjalliset lausumansa.
Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta 1. B Ky (kirjakauppa) oli ollut A Oy:n asiakas huhtikuusta 2009 alkaen. Se oli hankkinut A Oy:ltä kirjoja ja muuta kirjakauppatoimintaan liittyvää vaihto-omaisuutta. A Oy oli toimittanut tällaisia tavaroita kirjakaupan yksittäisten tilausten perusteella ja laskuttanut kirjakauppaa tilatuista tavaroista kulloinkin erikseen lähettämällään laskulla. Osapuolten välillä ei ollut tehty kirjallista puitesopimusta tavaroiden tilaamisesta ja toimittamisesta. Näin ollen myöskään laskujen maksamisesta tai viivästysseuraamuksista ei ollut erikseen kirjallisesti osapuolten välillä sovittu.
Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa 4. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on valitusluvan rajaus huomioon ottaen kysymys siitä, onko osapuolten edellä kuvattua käytäntöä pidettävä pakottavan lainsäädännön vastaisena ja onko sen johdosta A Oy:llä oikeus periä kirjakaupalta takautuvasti viivästyskorkoja ja perintälain 10 e §:n mukaisia vakiokorvauksia perintäkuluista. Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttää ensiksi sen ratkaisemista, kuuluuko asia ajallisesti kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetun lain (maksuehtolaki) soveltamisalaan.
Sovellettavat säännökset 5. Korkolain 2 §:n 1 momentin mukaan velvollisuus maksaa korkoa määräytyy tämän lain mukaan, jollei muuta johdu velallisen sitoumuksesta tai kauppatavasta taikka toisin ole säädetty. Korkolain 5 §:n 1 momentin mukaan, jos velan eräpäivä on velallista sitovasti ennalta määrätty, viivästyskorkoa on maksettava eräpäivästä lukien.
Maksuehtolain ajallinen soveltuminen 13. Korkein oikeus on esittänyt tältä osin unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
Onko maksuviivästysdirektiivin 12 artiklan 4 kohtaa tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat jättää direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle sellaisen viivästysseuraamuksia koskevan sopimuskäytännön, joka on vakiintunut osapuolten välille yksittäisten tilausten yhteydessä ennen 16.3.2013, vaikka ne yksittäiset tilaukset, joihin perustuen viivästysseuraamuksia peritään, on tehty tämän ajankohdan jälkeen?
Maksuviivästysdirektiivin 12 artiklan 4 kohtaa on tulkittava siten, että jäsenvaltiot voivat jättää kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle viivästyskorkojen ja perintäkuluja koskevan korvauksen maksamista koskevan sopimuskäytännön, kun kyseinen käytäntö on sovellettavan kansallisen oikeuden perusteella osa ennen 16.3.2013 tehtyä sopimusta. Ne yksittäiset tilaukset, joiden perusteella viivästyskorkoja ja korvausta perintäkuluista vaaditaan ja jotka on tehty kyseisen ajankohdan jälkeen, voidaan jättää maksuviivästysdirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle sillä edellytyksellä, että niitä on sovellettavan kansallisen oikeuden perusteella pidettävä vain ennen 16.3.2013 tehdyn sopimuksen täytäntöönpanona. Jos tällaisia yksittäisiä tilauksia on kansallisen oikeuden perusteella pidettävä mainitun ajankohdan jälkeen tehtyinä itsenäisinä sopimuksina, niitä ei sitä vastoin voida jättää kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.
Onko osapuolten vakiintunutta käytäntöä pidettävä pakottavan lainsäädännön vastaisena?
Mikäli vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen, onko maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 2 ja 3 kohtaa tulkittava niin, että kysymyksessä 1 kuvattua sopimuskäytäntöä on pidettävä säännöksissä tarkoitettuna sopimusehtona tai menettelynä, jonka mukaan viivästyskorkoa tai korvausta perintäkuluista ei voida periä?
Maksuviivästysdirektiivin 7 artiklan 2 ja 3 kohtaa on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä käytännölle, jonka mukaan velkoja ei peri alle kuukauden maksuviivästyksistä viivästyskorkoa eikä vaadi korvausta perintäkuluista, jos erääntyneiden saatavien pääoma maksetaan, sillä edellytyksellä, että näin toimimalla velkoja on suostunut vapaaehtoisesti luopumaan viivästyskorkoina ja perintäkulujen korvauksena maksettavista määristä.
Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan. B Ky ja C:n kuolinpesä velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan A Oy:lle viivästyskorkoja yhteensä 172,81 euroa ja korvaukseksi perintäkuluista yhteensä 5 400 euroa. Viimeksi mainitulle määrälle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan 9.5.2018 alkaen.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuomo Antila, Mika Ilveskero (eri mieltä) ja Juha Mäkelä. Esittelijä Paula Klami-Wetterstein.
Eri mieltä olevan jäsenen lausunto Oikeusneuvos Ilveskero:
Toisin kuin enemmistö on perustelujen kohdissa 16 ja 23 lausunut, totean, että kohdassa 16 kuvatusta lyhyehköihin maksuviivästyksiin perustuvien viivästyskorkojen perimättömyydestä ja perintäkulujen vaatimatta jättämisestä on muodostunut osapuolien omaksuma käytäntö ja että käytäntö ja tilausten ehdot ovat muodostaneet sopimusehtokokonaisuuden, jonka perusteella kunkin yksittäisen tilauksen viivästysseuraamukset ovat määräytyneet. Osapuolten välillä ei ollut tehty puite- tai hankintasopimusta, jonka perusteella A Oy olisi ollut velvollinen myymään kirjakauppatarvikkeita tai kirjakauppa vastaavasti ostamaan niitä. Siten kummallakin osapuolella oli ollut jokaisen yksittäisen tilauksen yhteydessä mahdollisuus arvioida, sitoutuuko se tilaukseen tai vastaavasti tilauksen toimittamiseen.
Enemmistön perustelujen kohtien 23 ja 24 sijasta lausun edellä lausumani lisäksi, että unionin tuomioistuin on ratkaisussaan lausunut edellytyksistä, joiden toteutuessa osapuolten käytäntöä ei ole pidettävä maksuviivästysdirektiivin vastaisena. Ratkaisun mukaan edellytyksenä on, että jättämällä lyhyehköistä maksuviivästyksistä viivästyskoron perimättä ja perintäkulut vaatimatta velkoja on vapaaehtoisesti suostunut luopumaan viivästyskorkoina ja perintäkulujen korvauksena maksettavista määristä. Suostumusta ei voida ilmaista sopimuksen, joiden nojalla kyseiset seuraamukset oli maksettava, tekohetkellä.
Viivästyskorkojen perimättä ja perimiskulujen vaatimatta jättäminen lyhyehköissä maksuviivästyksissä on muodostunut osapuolien omaksumaksi käytännöksi pitkän ajan ja lukuisten tilausten perusteella. Kun asiassa ei ole osapuolten välisessä suhteessa muuta selvitetty, käytäntö on muodostunut aikanaan yksittäisiin tilaussopimuksiin sitoutumisen jälkeen sen perusteella, että A Oy on käyttänyt sopimusvapauttaan olla perimättä tai vaatimatta tilauksiin perustuvia viivästysseuraamuksia. Vapaaehtoisuutta osoittaa myös se, että A Oy ei ole ollut velvoitettu jatkamaan käytäntöä uusien tilausten toimittamisen yhteydessä. Kun osapuolien välillä ei ollut tehty uusien tilausten toimittamiseen velvoittavaa puite- tai hankintasopimusta, se olisi voinut ilmoittaa käytännön päättymisestä ennen uuden tilauksen hyväksymistä. Edellä mainitun perusteella A Oy ei ole ilmaissut suostumustaan jättää viivästyskorko perimättä ja perintäkulut vaatimatta niiden tilaussopimusten, joiden perusteella tässä kanteessa vaaditaan viivästysseuraamuksia, tekohetkellä vaan A Oy:n aiemman vapaaehtoisen toiminnan perusteella muodostunut käytäntö on tullut tilaussopimuksen ehtojen osaksi ilman A Oy:n tilaussopimuksen tekohetkellä antamaa suostumusta, kun se on toimittanut kirjakaupalle sen tilauksen mukaiset tavarat.
A Oy ei ole luopunut kokonaan oikeudestaan viivästyskorkoon ja perimiskuluihin, vaan pidemmissä maksuviivästyksissä sen on näytetty vaatineen viivästyskorkoja ja korvausta perintäkuluista. Viivästysseuraamuksien perimättä ja vaatimatta jättäminen ei siten ole ollut ehdotonta, vaan edellytyksenä on ollut, että kirjakauppa maksaa pääoman lyhyehkön maksuviivästyksen kuluessa.
Maksuviivästysdirektiivin tulkintavaikutus huomioon ottaen maksuehtolain 8 §:n 1 ja 3 momentteja on tulkittava siten, että osapuolten viivästysseuraamuksia koskevaa vakiintunutta käytäntöä ei ole pidettävä tehottomana sopimusehtona. Näin ollen A Oy:llä ei ole oikeutta kanteessa vaadittuihin viivästyskorkoihin eikä perintälain 10 e §:n mukaisiin vakiokorvauksiin perintäkuluista, eikä syytä hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ole olemassa.
Edellä mainituilla perusteilla hylkään valituksen ja pysytän hovioikeuden tuomion lopputuloksen.