KKO/2023/92

2023 false KKO:2023:92 Työaikalaissa (605/1996) säädettyä kanneaikaa ei sovellettu vaatimuksiin, jotka perustuivat siihen, että työntekijälle ei ollut annettu hänelle kertyneitä työajan lyhennysvapaita työehtosopimuksen edellyttämällä tavalla. Vrt. KKO:2018:10 KKO:1997:120 TyöaikaL 38 § 1 momentti (605/1996) Asian käsittely alemmissa oikeuksissa Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa A vaati kanteessaan, että hänen työnantajansa B Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena pitämättä jääneistä liha-alan työehtosopimuksen mukaisista työajan lyhennyksiä vastaavista vapaapäivistä vuosilta 2013-2017 yhteensä 7 499,76 euroa korkoineen.

A totesi kanteensa perusteena, että hänellä oli oikeus työajan lyhentämiskorvaukseen liha-alan työehtosopimukseen liittyvän työajan lyhentämistä koskevan sopimuksen mukaisesti. Sopimuksessa työajan lyhennys perustui niin sanottuun ansaintaperiaatteeseen, jossa työntekijä ansaitsee sopimukseen sisältyvän taulukon mukaisesti vapaapäiviä kalenterivuoden aikana tehdyistä säännöllisistä työpäivistä sekä työssäoloon rinnastettavalta ajalta siltä osin kuin se on säännöllistä työtuntijärjestelmää vastaavaa työaikaa. Vapaa olisi tullut antaa työntekijälle viimeistään seuraavan vuoden huhtikuun loppuun mennessä. A ei ollut pitänyt työajan lyhennysvapaita lainkaan työsuhteensa aikana, eikä niitä ollut hänelle mitenkään korvattu. A katsoi, ettei työajan lyhentämiskorvausta koskevaan saatavaan tullut soveltaa työaikalain 38 §:n kanneaikasäännöstä, vaan työsopimuslain 13 luvun 9 §:n vanhentumissäännöstä. Työajan lyhennys pohjautui puhtaasti työehtosopimukseen, eikä se perustunut miltään osin työaikalain mukaiseen sääntelyyn.

B Oy myönsi oikeiksi A:n vaatimukset vuosilta 2016-2017, mutta kiisti vaatimukset vuosina 2013-2015 kertyneiden lyhennysvapaiden korvauksista rauenneina ja vaati niiden osalta kanteen hylkäämistä.

B Oy totesi, että A:lla oli oikeus lyhennysvapaisiin työehtosopimuksen ja työaikansa perusteella. A:n työsuhteessa sovellettiin työaikalakia, ja vuosien 2013-2015 lyhennysvapaita vastaaviin korvausvaatimuksiin oli sovellettava työaikalain 38 §:n mukaista kanneaikaa. Ansaitakseen lyhennysvapaita työntekijän oli tehtävä tietty määrä työaikalain mukaista säännöllistä työaikaa kalenterivuoden aikana. Työajan lyhennysvapaat olivat siten työaikasidonnaisia.

Käräjäoikeuden tuomio 7.1.2020 nro 20/232 Käräjäoikeus totesi työsuhteen A:n ja B Oy:n välillä jatkuvan ja lausui, että asiassa oli arvioitava, oliko vuosilta 2013-2015 vaadittuihin korvaussaataviin sovellettava saatavien syntyessä voimassa olleen työaikalain (605/1996) 38 §:n 1 momentin kanneaikaa vai työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin vanhentumisaikaa. Riidatonta oli, ettei työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin mukainen viiden vuoden vanhentumisaika ollut kulunut umpeen kannetta nostettaessa.

Käräjäoikeus totesi, että A:n työsuhteessa sovellettiin työaikalakia. Kanteessa tarkoitetuista työajan lyhennyskorvauksista oli sen sijaan säännökset A:n työsuhteessa sovellettavassa työehtosopimuksessa, eikä työaikalain 38 §:n 1 momentti yksin sanamuotonsa mukaan tulkittuna koskisi kysymyksessä olevia korvauksia. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, ettei sen ratkaistavana oleva asia tosiseikoiltaan poikennut Korkeimman oikeuden käsiteltävänä ratkaisussa KKO 2018:10 olleesta asiasta. Korkein oikeus oli mainitussa ratkaisussaan katsonut, että työaikalain sanamuoto mahdollisti tulkinnan, jonka mukaan työaikalain 38 §:n 1 momentin säännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia. Käräjäoikeus katsoi, että näin ollen myös kanteessa tarkoitettujen saatavien raukeamiseen oli sovellettava työaikalain 38 §:n 1 momenttia. Saatavat vuosilta 2013-2015 olivat siten rauenneet.

Käräjäoikeus velvoitti B Oy:n suorittamaan A:lle liha-alan työehtosopimuksen mukaisia työajan lyhennyskorvauksia 1 630,64 euroa vuodelta 2016 ja 1 341,36 euroa vuodelta 2017 korkoineen. Muilta osin käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pirjo Keisu.

Helsingin hovioikeuden tuomio 20.7.2021 nro 1002 A valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa niiltä osin kuin se oli hylätty.

Hovioikeus totesi, että A:n työsuhteessa sovellettavan työehtosopimuksen määräykset työajan lyhennysvapaiden ansainnasta ja laskennasta perustuivat säännölliseen työaikaan, joka puolestaan perustui työaikalain säännöksiin. Hovioikeus katsoi, että työajan lyhentämiskorvaukset olivat välillisesti työaikalakiin perustuvia ja että kanne siten perustui välillisesti työaikalain säännöksiin samalla tavoin kuin ratkaisussa KKO 2018:10 käsiteltävänä olleessa asiassa.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvos Pertti Lenkkeri, hovioikeudenneuvos Tea Kangasniemi ja asessori Tuukka Vähätalo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että B Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle käräjäoikeuden maksettavaksi määräämien korvausten lisäksi liha-alan työehtosopimuksen mukaisena työajan lyhennyskorvauksena 1 819 euroa vuodelta 2013, 1 827 euroa vuodelta 2014 ja 881,76 euroa vuodelta 2015, kaikki määrät korkoineen.

B Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu Perustelut Asian tausta ja kysymyksenasettelu 1. Asiassa on riidatonta, että A:lle ei ole annettu liha-alan työehtosopimuksen mukaisia työajan lyhennysvapaita vuosina 2013-2015 ja että A:n työnantaja B Oy on tämän johdosta velvollinen suorittamaan A:lle kanteessa vaaditut rahamääräiset hyvitykset, jos kanneaikaa koskevasta sääntelystä ei muuta johdu.

2.Korkeimman oikeuden ratkaistavana on, sovelletaanko kysymyksessä oleviin saataviin työaikalain (605/1996) 38 §:n 1 momentin kanneaikasäännöstä ja ovatko saatavat rauenneet sillä perusteella, että kannetta ei ole nostettu säännöksen mukaisessa määräajassa.

Kanneaikaa koskeva sääntely ja sen esityöt 3. Kanteessa tarkoitettuna aikana syntyneisiin saataviin sovellettavan vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaan oikeus ”tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen” raukeaa, jos kannetta työsuhteen jatkuessa ei nosteta kahden vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jonka aikana oikeus korvaukseen on syntynyt.

4.Kyseisessä laissa säädetään työajaksi luettavasta ajasta, säännöllisestä työajasta, säännöllisen työajan ylittämisestä, yö- ja vuorotyöstä sekä lepoajoista ja sunnuntaityöstä. Työaikaan liittyvien korvausten osalta laissa on säännökset lisä- ja ylityöstä sekä sunnuntaityöstä maksettavasta korvauksesta samoin kuin varallaolosta maksettavasta korvauksesta sopimisesta. Sen sijaan työaikalaissa ei ole säännöksiä kanteessa tarkoitetuista työajan lyhennysvapaista, vaan ne perustuvat liha-alan työehtosopimuksen liitteenä olevaan työajan lyhentämistä koskevaan sopimukseen ja siihen sisältyvään taulukkoon vapaapäivien kertymisestä.

5.Vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin kanneaikaa koskevalla säännöksellä on yhtenäistetty aikaisemmin eri työaikalaeissa olleita kanneaikaa koskeneita säännöksiä. Lyhyttä kanneaikaa on lain esitöissä perusteltu näyttöön liittyvillä vaikeuksilla ja näiden vaikeuksien lisääntymisellä ajan myötä (HE 34/1996 vp s. 67-68). Esitöissä ei ole tarkemmin määritelty, mitä kanneaikasäännöksessä tarkoitetaan oikeudella ”tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen”.

Oikeuskäytäntö 6. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1997:120 soveltanut silloin voimassa olleen vuosilomalain (272/1973) 15 §:n kahden vuoden kanneaikasäännöstä, kun työntekijän kanteessa ei vaadittu säännöksen sanamuodossa mainittua vuosilomapalkkaa tai lomakorvausta vaan lomarahaa, joka ei perustunut vuosilomalakiin vaan työsopimukseen. Korkein oikeus otti arvioinnissaan huomioon, että sopimusperäisyydestään huolimatta lomaraha oli vuosilomaoikeuteen liittyvä etu, jonka rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen oli ilmeinen. Tällaisten suhteellisten pienten saatavien perimisestä vasta pitemmän ajan kuluttua voisi näyttövaikeuksien vuoksi aiheutua tuloksettomia riitoja, mitä oli syytä välttää. Korkein oikeus päätyi katsomaan, että lomaraha oli vuosilomasaatavaa, jota koskeva kanneoikeus raukesi vuosilomalain 15 §:n mukaisesti.

7.Korkein oikeus on tämän jälkeen ottanut kantaa vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin kanneaikasäännöksen tulkintaan ratkaisussaan KKO 2018:10. Siinä Korkein oikeus on arvioinut, oliko kyse oikeudesta ”tässä laissa tarkoitettuun korvaukseen”, kun kantajat katsoivat olevansa oikeutettuja ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvauksiin työsopimustensa ja yksityisen sosiaalialan työehtosopimuksen perusteella.

8.Korkein oikeus lausui ratkaisussaan, että työsopimuslain voimaan tullessa vuonna 2001 työaikalain ja vuosilomalain erityisiä kanneaikaa koskevia säännöksiä ei muutettu, eikä esitöistä myöskään voitu päätellä, että työsopimuslain 13 luvun 9 §:n yleistä palkkasaatavia koskevaa säännöstä myöhemmin muutettaessa olisi ollut tarkoitus miltään osin muuttaa työaikalain kanneaikaa koskevaa sääntelyä tai sen tulkintaa. Korkein oikeus katsoi, että työaikalain kanneaikasäännöksen sanamuoto mahdollisti tulkinnan, jonka mukaan säännös koskee kaikkia työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn pohjautuvia työaikasidonnaisia korvauksia. Toisaalta sanamuoto mahdollisti myös suppeamman tulkinnan, jonka mukaan säännös koskisi ainoastaan yksinomaan työaikalain säännöksiin perustuvia korvauksia. Korkein oikeus katsoi ratkaisussa KKO 1997:120 esitettyjen näkökohtien puoltavan vastaavasti myös työaikalain kanneaikasäännöksen tulkitsemista siten, että se koskee kaikkia työaikasaatavia riippumatta siitä, onko korvauksen määrittelytavasta säädetty työaikalaissa tai onko niistä sovittu työehtosopimuksessa tai työsopimuksessa (kohdat 54-56).

9.Tämän tulkinnan tueksi Korkein oikeus viittasi myös työaikakirjanpidon säilyttämisvelvollisuuden ja kanneajan väliseen yhteyteen näytön esittämisen kannalta sekä siihen, että suppeampi tulkinta merkitsisi oikeudellista epävarmuutta ja tarkoittaisi käytännössä kiellettyä kanneajoista sopimista (kohdat 57-58). Korkein oikeus katsoi johtopäätöksenään, että työaikalain kanneaikasäännöstä oli tulkittava yhdenmukaisesti ratkaisussa KKO 1997:120 vuosilomalain kanneaikasäännöksen osalta todetun kanssa. Kantajien kaikki vaatimukset olivat perustuneet työaikalain työaikaa koskevaan sääntelyyn, jolloin niiden vanhentumista oli arvioitava työaikalain kanneaikasäännöksen pohjalta (kohta 59).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa 10. Asiassa sovellettavan liha-alan työehtosopimuksen liitteenä olevan työajan lyhentämistä elintarvikealoilla koskevan sopimuksen mukaan työajan lyhentämisen piiriin kuuluvien työntekijöiden työaikaa lyhennetään tietty tuntimäärä vuodessa siten, että työntekijälle kertyy vapaita (niin sanottuja ”pekkasia”) hänen tekemistään säännöllisistä työpäivistä. Työssäoloon rinnastettavaksi katsotaan myös sopimuksessa tarkemmin määritelty muu aika siltä osin kuin se on säännöllistä työtuntijärjestelmän mukaista työaikaa. Kalenterivuoden aikana kertynyt vapaa on annettava työntekijälle viimeistään seuraavan vuoden huhtikuun loppuun mennessä, ellei paikallisesti toisin sovita. Vapaa annetaan työnantajan määräämänä ajankohtana. Jos työsuhde päättyy eikä vapaata ole siihen mennessä annettu, maksetaan työntekijälle kertynyttä vapaata vastaava palkka.

11.A:n vaatimukset perustuvat siihen, että hänelle sopimuksen mukaan vuosilta 2013-2015 kertyneitä vapaita ei ole annettu sopimuksessa edellytetyllä tavalla. Vaatimuksessa ei ole kysymys korvauksesta, josta säädetään työaikalaissa. Kuten edeltä ilmenee, Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2018:10 työaikalain kanneaikasäännöksen soveltamisalaan kuuluviksi työaikalaissa tarkoitetuiksi korvauksiksi eli niin sanotuiksi työaikasaataviksi on kuitenkin katsottu muitakin kuin sellaisia korvauksia, joista työaikalaissa säädetään. Näiden muiden korvausten on luonnehdittu perustuvan tai pohjautuvan työaikalain työ- ja lepoaikasääntelyyn.

12.Tällaisiksi on ratkaisussa KKO 2018:10 katsottu ensinnäkin ylityö- ja sunnuntaityökorvaukset, joiden perusteesta säädetään laissa mutta joiden määrästä on työehtosopimuksessa määrätty laista poikkeavasti. Lisäksi kanneaikasäännöksen soveltamisalaan kuuluviksi on ratkaisussa katsottu työehtosopimuksen mukaiset iltatyö-, yötyö- ja lauantaityökorvaukset, joista ei säädetä työaikalaissa edes perusteen osalta, mutta joiden silti on katsottu rinnastuvan laissa säädettyihin korvauksiin. Vastaavasti ratkaisussa KKO 1997:120 on työsopimukseen perustuvan lomarahan rinnastuminen vuosilomapalkkaan ja lomakorvaukseen vuosilomaoikeuteen liittyvänä etuna katsottu ilmeiseksi.

13.Sovellettavassa työaikalaissa mainituissa korvauksissa on kyse siitä, että työtä tehdään työnantajan ja työntekijän yhteisymmärryksessä lain tai työehtosopimuksen taikka työsopimuksen mukaisen säännöllisen työajan ylittäen taikka ajankohtana, jonka katsotaan oikeuttavan erityiseen korvaukseen, tai sovitusta varallaolosta vapaa-aikana. A:n vaatimukset tässä asiassa perustuvat työsuhteen ehtojen vastaiseen menettelyyn eli siihen, että A:lle on laiminlyöty antaa työehtosopimuksen mukaisesti kertyneet vapaat työehtosopimuksen edellyttämällä tavalla. A:n kokonaistyöaika vuositasolla on sinänsä työnantajan työsuhteen ehtojen vastaisen menettelyn vuoksi muodostunut suuremmaksi kuin sen olisi työsuhteen ehtojen mukaan kuulunut olla, ja vaatimuksia voi tässä mielessä pitää työaikaliitännäisinä. Vaatimukset eivät kuitenkaan niiden syntyperuste huomioon ottaen rinnastu työaikalain korvausjärjestelmän mukaisiin korvauksiin samalla tavalla kuin työehtosopimuksen mukaisten ylityö-, iltatyö-, yötyö-, lauantaityö- ja sunnuntaityökorvausten on ratkaisussa KKO 2018:10 katsottu rinnastuvan. Kun lisäksi lakia tulkittaessa lähtökohtana on säännöksen sanamuoto, Korkein oikeus katsoo, ettei ole perusteltua tulkinnalla entisestään laajentaa kanneaikasäännöksen soveltamisalaa siten, että nyt kysymyksessä olevan kaltaisissa vaatimuksissa katsottaisiin olevan kysymys työaikalaissa tarkoitetuista korvauksista.

14.Näin ollen A:n vaatimukset, jotka perustuvat liha-alan työehtosopimuksen mukaisiin antamatta jääneisiin työajan lyhennysvapaisiin vuosilta 2013-2015, eivät ole rauenneet sillä perusteella, että kannetta ei ole nostettu vuoden 1996 työaikalain 38 §:n 1 momentin mukaisessa määräajassa. Saatavan raukeamisesta tai vanhentumisesta muulla perusteella ei tässä asiassa ole kysymys. Vaatimukset ovat muutoin riidattomat.

Tuomiolauselma Hovioikeuden tuomio kumotaan.

B Oy velvoitetaan käräjäoikeuden määräämän korvausvelvollisuuden lisäksi suorittamaan A:lle liha-alan työehtosopimuksen mukaisiin pitämättömiin työajan lyhennysvapaisiin perustuvia korvauksia vuodelta 2013 yhteensä 1 819 euroa, vuodelta 2014 yhteensä 1 827 euroa sekä vuodelta 2015 yhteensä 881,76 euroa, kaikki määrät korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo, Jussi Tapani ja Pekka Pulkkinen. Esittelijä Paula Klami-Wetterstein.

Oikeudellinen opas

Ylityö ja ylityökorvaus: mitä työaikalaki sanoo

Tekoälyselitys virallisen lakitekstin pohjalta. Suuntaa antava, ei korvaa oikeudellista neuvontaa.